Aika, jolloin apinoilla oli suomut

Triaskausi, 251-199 miljoonaa vuotta sitten, oli mielenkiintoista aikaa. Se alkoi maailmanhistorian suurimmasta massasukupuutosta, joten se oli monelle eliöryhmälle nopean levittäytymisen aikaa. Triaskauden loppuun tultaessa dinosaurukset ja lentoliskot olivat vieneet voiton dominoisina ryhminä, mutta suurena osana triaskautta mitään selvää johtoryhmää ei ollut. Niinpä outoja muotoja kehittyi mitä erilaisimmissa ryhmissä. Yksi omituisemmasta päästä oli matelijaryhmä, joka tunnetaan nimellä Avicephala, linnunpäiset.

Nämä otukset olivat varsin pieniä ja jokseenkin liskomaisia, mutta niiden kallot muistuttivat hämmästyttävästi lintujen kalloja. Tähän ryhmään kuuluu muutamia pidentyneillä kylkiluillaan liitäneitä lajeja (ei niin outoa kuin miltä se kuulostaa – nykyiset Draco-suvun liskotkin tekevät niin), sekä mysteerinä pysyttelevä Longisquama. Kiehtovimpia ovat kuitenkin Drepanosauridae-heimon lajit, joita on kutsuttu myös apinaliskoiksi – ja hyvästä syystä. Tosin liskoja ne eivät ole, vaan luultavasti läheisempää sukua krokotiileille.

Apinaliskoja tunnetaan viisi lajia, kukin omasta suvustaan. Ne ovat Drepanosaurus, Megalancosaurus (kuvassa), Vallesaurus, Dolabrosaurus ja Hypuronector. Fossiileja tunnetaan varsin lyhyeltä aikaväliltä, 220-216 miljoonaa vuotta sitten, Pohjois-Amerikasta Englannin kautta Italiaan. Tuohon aikaan nämä kaikki olivat osa samaa Lauraasian suurmannerta.

Apinaliskoilla on hyvin lintumainen pää, joskin leuoissa on pieniä, teräviä hampaita. Useimmilla on niskassaan yhteenluutuneiden nikamien muodostama ”kyttyrä”, joka on kenties toiminut niskan lihasten kiinnityspaikkana ja mahdollistanut pään nopean nykäisemisen eteenpäin, ehkäpä hyönteisten nappaamiseksi. Hypuronectoria lukuunottamatta kaikki ovat selvästi puissa elämiseen sopeutuneita tarttumaraajoineen. Myös häntä on lihaksikas ja taipuva, ja osalla lajeista sen päässä on skorpionin pistimen mieleen tuova luinen koukku. Sekin on ehkä osaltaan toiminut tarttumaelimenä. Käytännössä nämä otukset ovat varmaankin muistuttaneet enemmän kameleonttia kuin apinaa. Etenkin jalat ovat häkellyttävän kameleonttimaiset.

Koko heimolle nimensä antanut Drepanosaurus kantaa lisäksi mukanaan pelottavaa asetta: sen etujalkojen ”etusormenkynnet” ovat valtavasti suurentuneet, ja kyynärpään suuri luulevy toimii kynttä operoivien lihasten kiinnityspaikkana. Otuksen nimi kääntyykin suomeksi viikateliskoksi. Mitä ihmettä se on moisilla kynsillä tehnyt? Itse asiassa eräs nykyinen eläin voisi antaa tästä viitteitä. Muinaisten eläinten elintapoja valottaa usein niiden vertaaminen sellaisiin nykyeläimiin, joilla on samantapainen ruumiinrakenne.

Tamandua on puissa elävä muurahaiskarhu, jolla myös on suurentuneet etujalkojen kynnet, suippo kolmiomainen pää ja tarttumahäntä. Se on vain hieman isompi kuin Drepanosaurus, mutta muuten suunnilleen niin läheinen vastine kuin nisäkäs ylipäätään voi olla. Tamandua ruokailee repimällä auki puissa elävien termiittien, muurahaisten ja kenties myös mehiläisten pesiä, ja nuolemalla hyönteiset parempiin suihin pitkällä kielellään. On mahdollista, että myös apinaliskoilla, ainakin osalla niistä, oli tällainen kieli. Oheisissa kuvissa Drepanosauruksen etujalan luut ja Megalancosauruksen kallo.

Arvoituksellisempi laji on kuitenkin Hypuronector. Se on paljon pienempi, noin 12-senttinen, eikä sillä ole juuri mitään muiden apinaliskojen erityispiirteistä. Sen kuono ei ole yhtä terävä, jalat eivät ole yhtä vahvat ja häntä on tarttumaelimen sijaan valtavan suuri ja leveyssuunnassa litistynyt, lehdenmuotoinen. Sen on arveltu olevan vesieläin, ja käyttäneen häntäänsä evänä, mutta hännässä ei näytä olleen tämän vaatimia vahvoja lihaksia. Toinen, ja tällä hetkellä suositumpi, vaihtoehto on, että häntä on ollut naamioitumiskeino, eli se on muistuttanut lehteä myös väreiltään ja kuvioinniltaan. Otuksen varpaita, kalloa tai kaulaa ei kuitenkaan fossiiliaineistosta tunneta, joten sen elintavoista on vaikeaa esittää muita kuin arvauksia. Allaoleva kuva Matt Celeskeyn, täältä. hypuronector