Ihmiset ja kadonnut megafauna

Ihminen ei ole muusta luonnosta erillään, vaikka ihmiset ovatkin parhaansa mukaan yrittäneet niin itselleen vakuuttaa. Me olemme laji muiden joukossa, yksi haara kädellisten sukupuussa. Onhan meissä tietysti asioita, jotka ovat ainutlaatuisia, tai ainakin pidemmälle hiottuja kuin millään muulla eläimellä: tulen käyttö, puhekieli, vaatteet ja pilvenpiirtäjät, uskonnot, luonnontieteet, runous, ydinaseet, kyky kesyttää muita lajeja. Olemme varsin kiehtovia eläimiä. Yksi meidät erityisiksi tekevä piirre on se, että meillä on enemmän valtaa muiden lajien elämään kuin millään muulla yksittäisellä eliöllä. Sen, että kykenemme ymmärtämään sekä muiden elämänmuotojen arvon että oman vaikutuksemme niihin, pitäisi johtaa vastuullisuuteen. Kuitenkin olemme läpi lajimme historian aiheuttaneet tuhoa kaikkialla minne menemme. (kuva: taiteilijan näkemys muinaisesta eurooppalaisesta koirineen, BBC)

Ensimmäinen ihmisten aiheuttama tuhon aalto alkoi, kun ensimmäiset ihmiset levisivät pitkäaikaisemmilta asuinsijoiltaan Afrikasta ja Etelä-Aasiasta muille mantereille. Samoihin aikoihin kaikilta mantereilta katosi iso osa suurista eläimistä, megafaunasta. Näiden sukupuuttojen syiksi on ihmisvaikutuksen lisäksi arvailtu myös ilmastonmuutoksia ja tauteja. Nämä ovatkin voineet olla osatekijöitä, mutta lienee liikaa vaadittu, että miljoonia vuosia rajujakin ilmaston edestakaisia vaihteluita kestänyt fauna vain sattuu kuolemaan juuri siihen muutokseen, joka osuu samaan aikaan ihmisen saapumisen kanssa. Etenkin, kun tämä aika vaihtelee eri mantereilla, osuen kuitenkin aina yhteen ensimmäisten ihmisasutuksen merkkien kanssa. Allaoleva kuva Wikipediasta näyttää yhteyden.

Pohjoisten mannerten ollessa vielä jäätiköiden alla, ihmiset vaelsivat Australiaan noin 60 000-48 000 vuotta sitten. Jäänteiden perusteella näyttää siltä, että ihmiset aiheuttivat paljon maastopaloja, kenties vahingossa tai metsästyksen helpottamiseksi. Joka tapauksessa palamisjälkien määrän kasvua seuraa suurten eläinten nopea massasukupuutto noin 47 000 vuotta sitten. Kadonneita ovat muun muassa useiden tonnien painoiset vompattimaiset diprotodontit, virtahevon pussieläinvastine Zygomaturus, useita jättiläiskengurulajeja, pussileijona (Thylacoleo), jättiläiskokoinen ukkoslintu Genyornis ja kaikkia nykyisiä liskoja kookkaampi jättiläisvaraani Megalania.  Osa kadonneista elää yhä aboriginaalien Uniajan taruolennoissa.

Jäätiköiden reunoja seuraillen asutettiin Eurooppa 40 000-10 000 vuotta sitten. Sitä mukaa, alue alueelta, katosivat mammutit ja villasarvikuonot, jättiläispeurat, hevoset, sapelihammaskissat, leijonat ja hyeenat, strutsit ja jopa omat serkkumme, neandertalinihmiset. Euroopan megafauna on ikuistettuna Cro Magnonin ihmisten taidokkaisiin luolamaalauksiin, mutta maalaukset eivät tuo niitä takaisin elämään. Kuvassa mammutti ja villivuohi Rouffignacin luolasta 13 000 vuoden takaa (kuva Nature-lehdestä).

Pohjois-Amerikan asuttivat Clovisin kulttuuriksi kutsutut ihmiset Beringin salmen kautta. Ensimmäiset merkit laajemmasta ihmisasutuksesta ovat noin 13 500 vuoden takaa. Viisitoista kokonaista suurten eläinten sukua katosi aikana 11 500- 10 000 vuotta sitten. Näihin kuuluivat kaikki mantereen hevoset, kamelit, laamat ja norsueläimet, kondorien sukuiset valtavat Teratornis-haaskalinnut, maalaiskiaiset ja jättiläisvyötiäiset, Amerikan gepardi, leijonat ja jättisudet. Noin 12 900 vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan putosi meteori, joka varmasti osaltaan vauhditti sekä megafaunan että itse Clovisin kulttuurin katoamista.

Etelä-Amerikkaan ehdittyään ihmiset eivät jättäneet jäljelle senkään vertaa. Täältäkin katosivat samaa vauhtia maalaiskiaiset, norsut, sapelihammaskissat, jättiläislaiskiaiset, hevoset ja lyhytkuonokarhut. Etelä-Amerikassa ei eläinten katoamisen ajalta ole löydetty merkkejä muista katastrofeista kuin ihmisen saapumisesta.

Sillä välin Euroopassa ensimmäiset ihmiset olivat ilmeisesti keksineet merenkäynnin, ja pääsivät Välimeren saarille noin 9000 vuotta sitten.  Näiltä katosi joukko saarielämään erikoistuneita nisäkkäitä, kuten kääpiövuohia, -virtahepoja ja –norsuja. Seuraavaksi merenkäynnin keksivät omalla suunnallaan polynesialaiset, jotka valloittivat Tyynenmeren saaret noin 8000–2000 vuotta sitten, tuhoten matkaltaan arviolta pari tuhatta lintulajia sekä Mekosuchinae-ryhmän krokotiilit, joiden joukossa on ollut kenties jopa puissa kiipeileviä lajeja. Viimeisenä lintukotona säilyi Uusi-Seelanti aina vuoden 1500 jaa. tienoille saakka. Silloin maorit saapuivat saarille, ja hävittivät nopeasti kaikki suuret eläimet mukaan lukien monisatakiloiset moat ja niitä saalistaneen haastinkotkan.

Miten nämä kaikki eläimet ovat kuolleet sukupuuttoon? Ja miksi Afrikka on poikkeus? Yksi mahdollinen syy on, että afrikkalainen eläimistö kehittyi yhdessä ihmisen kanssa. Ne ehtivät sopeutua tähän uuteen saalistajaan, ja oppivat pelkäämään ihmisiä ajoissa. Uuden ajan löytöretkeilijät kertoivat asumattomilla saarilla eläneiden eläinten olevan naurettavan kesyjä, jopa niin, että ruokaa saadakseen merimiehet ovat vain kävelleet eläinten viereen ja lyöneet niitä kepillä päähän. Galapagossaarten asukkeja lukuun ottamatta kaikki näiden raporttien eläimet ovat nyt kadonneet. Ehkä näin kävi myös ihmisen ensimmäisen levittäytymisen yhteydessä. Eläimet eivät osanneet pelätä tätä uutta, outoa asukasta, ja olivat helppoa saalista. Petoeläimiä ei kenties niinkään metsästetty, mutta ne kärsivät saaliseläinten puutteesta. Vain onnekkaat, nopeasti pelokkaiksi oppineet, ja näiden saalistajat selvisivät.

Toinen syy sukupuuttoihin on monin paikoin ollut ihmisten mukanaan tuomat tulokaslajit. Rotat ja koirat ovat kulkeneet ihmisten mukana ammoisista ajoista, ja ovat tuottaneet tehokkaasti vahinkoa uusilla asuinsijoillaan. Kuvassa polynesianrotta (Rattus exulans), polynesialaisten seuralainen, jolla on yksin tilillään valtava määrä sukupuuttoja (kuva Animal Diversity Web-sivustolta). Etenkin saarilla, joilla kotoperäisiä petonisäkkäitä ei ole ollut, ovat linnut ja matelijat olleet haavoittuvia. Ihmiset ovat voineet myös muokata elinympäristöjä epäsopiviksi. Ennen maanviljelyn keksimistä maailma ei suinkaan ollut luonnontilainen, vaan myös metsästäjä-keräilijät ovat aktiivisesti muokanneet kotiseutuaan polttamalla, raivaamalla ja välillisesti poistamalla ekosysteemejä ylläpitäviä avainlajeja.

Kun ihminen oli jo levittäytynyt käytännöllisesti katsoen kaikkialle, pleistoseenikauden lopun sukupuuttoaalto loppui, ja ekosysteemit alkoivat pikkuhiljaa toipua. Eräällä mantereella paljon myöhemmin kuitenkin kehitettiin aivan uusia taitoja: teknologinen vallankumous laivoineen ja aseineen. Näillä ihmisillä oli aivan uudenlainen valta ympäristöönsä, ja paljon paremmat mahdollisuudet liikkua kuin edeltäjillään. Heidän maailmanvalloitustaan kutsutaan löytöretkien ajaksi, ja siitä alkaa toinen ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto, joka vaikuttaa vielä edellistäkin pahemmalta. Elämme sitä parhaillaan. Toivoa sopii, että oppisimme arvostamaan elämän monimuotoisuuden arvoa, ennen kuin teemme vielä peruuttamattomampaa tuhoa. Olemme riippuvaisia luonnosta, koska olemme osa sitä. Toimivat ekosysteemit tarjoavat meille ruokaa, vaatteita, ideoita uuteen teknologiaan, lääkkeitä, virkistystä ja monia muita asioita. Mielestäni elämän monimuotoisuudella pitäisi kuitenkin olla myös itseisarvo, joka ei ole riippuvainen siitä, kuinka paljon eliöistä on hyötyä eräälle kaljulle ihmisapinalle. Biologille näistä sukupuutoista nousee myös pikkumainen kiukku siitä, että nyt ei koskaan saada tietää, millaisia nämä eläimet oikein olivat ja miten ne elivät. Kaikki, mitä niistä olisi voitu oppia, on hukattu.