Eläinkaupat ovat äärimmäisen vaarallisia paikkoja. Vaikka niihin kuinka menisi vakaana aikomuksenaan ostaa vain nopeasti vähän pakollisia tarvikkeita, aina sitä huomaa seisovansa tunnin jos toisenkin jonkin häkin tai lasilaatikon edessä kuolaamassa taas uutta eläintä. Yleensä kuolauksen kohteet ovat jotakin sen verran utopistista, ettei ajatus niiden ostamisesta tule kysymykseenkään: viime aikoina esimerkiksi kameleontteja, chinchilloja, norsukaloja tai jättiläistuhatjalkaisia.
Tällä kertaa kävi huonommin. Löysin jotain, mikä itse asiassa sopi akvaariooni, eikä edes kaatanut budjettisuunnitelmiani kuin puoliksi. Niinpä pitkällisen jahkailun jälkeen huomasin itsehillintäni pettäneen, ja pakkasin kalapussia mukaani kassalla. Ovat nuo sen verran hienoja otuksia, etten varsinaisesti kadu, mutta olisihan sitä voinut enemmänkin harkita.
Kyseinen laji on loistoparatiisikala, Pseudosphromenus dayi. Kuvassa yksi altaani uusista asukkaista.
Loistoparatiisikala ei nimestään huolimatta juuri muistuta tutumpaa serkkuaan paratiisikalaa (Macropodus opercularis), vaan enemmänkin erilaisia pieniä rihmakaloja, kuten loistogurameja ja korurihmakaloja. Se on pienikokoinen, rauhallisesti liikkuva ja sävyisä pikku labyrinttikala. Muiden labyrinttikalojen tapaan se on kotoisin Aasiasta ja on erikoistunut seisoviin vesiin, kuten soihin ja ojiin. Niiden selviytymisen salaisuutena kuumassa, hapettomassa vedessä on päässä sijaitseva labyrinttielin, joka toimii keuhkona ja mahdollistaa ilman haukkaamisen pinnalta. Eräät lajit ovat niin riippuvaisia tästä elimestä, että hukkuvat jos eivät pääse pinnalle. Toinen erikoisuus on näillä lajeilla yleinen tapa rakentaa ilmakuplista vaahtopesä, johon mätimunat lasketaan. Ilmakuplat luultavasti sekä suojaavat munia ja poikasia että vähentävät hapenpuutetta.
Akvaariossakin nämä siis kaipaavat hitaasti virtaavaa, lämmintä vettä ja mahdollisuutta hengittää pinnalta. Jo akvaarioliikkeessä näkyi, että loistoparatiisikalat tarvitsevat myös kasvillisuuden suojaa: koko myyntiparvi oli vieri vieressä sammalpuskan ympärillä. Saatuaan yön yli aikaa kotiutua, myös oma kolmikkoni on ottanut sammakasvuston turvakseen, mutta tulee uteliaana esiin aina, kun liikun akvaarion lähellä. Ovat oikein suloisia, vaikkei väritys vielä olekaan yhtä komea kuin aikuisella. Sukupuolista ei saa vielä mitään selvää: aikuisena koiraalla ilmeisesti on hieman suuremmat ja värikkäämmät evät, mutta näillä muutaman sentin mittaisilla nuorukaisilla ei juuri eroja näkynyt. Ruoka näille näyttää maistuvan erinomaisesti, ja ne tulevat ahneesti muiden kalojen joukkoon hakemaan evästä.
Ja tämännäköisessä purkissa ne sitten asuvat (pahoittelut huonosta kuvasta):
74-litraista akvaariota loistoparatiisikalojen kanssa jakaa noin kolmenkymmenen parvi villimiljoonakaloja (pehmeän veden luonnonmuotoa. Jalostetut miljoonakalathan eivät loistoparatiisien tai muidenkaan pehmeän veden lajien kanssa sovi), pari täplänuolimonnia, ikivanha leväsukarapu, viisi ankeriaspiikkisilmää ja kitukasvuinen paratiisikalakoiras (oranssi, näkyy kuvassa altaan keskellä).
Ja vielä selitys paratiisikalan olemassaololle. Se on kyllä suosituksiin nähden liian lämpimässä tuolla 25-26 asteessa, ja allaskin on normaalikokoiselle yksilölle liian pieni. Tämä ressukka on kuitenkin puolet muita pienempi, eikä sitä voi laittaa isompaan altaaseen lajitoverien seuraan, koska ne tappaisivat sen heti. Se jäi kasvuvauhdista jo poikasena, ja pienen koon lisäksi sillä on myös epämuodostumia. Se on kuitenkin pirteä ja syö hyvin, joten se saa elellä omissa oloissaan niin kauan kuin pysyy hyvässä kunnossa. Kyllähän omaan kasvattiin aina kiintyy, vaikkei se ihan terve olisikaan.
Asunnon lajidiversiteetti paisui siis taas yhdellä. Pitäisiköhän joskus oikeasti laskea, monikonumeroisissa luvuissa nykyään mennään.
planeetanihmeet.wordpress.com 