Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Seppo Turunen on suomalaisessa eläintieteessä näkyvä henkilö: hän on toiminut muun muassa Korkeasaaren eläintarhan johtajana ja Suomen biologian seura Vanamon puheenjohtajana. Niinpä Lemmikkielämää -kirjassa esitetyt näkemykset ovat saaneet osakseen runsaasti pohdintaa ja julkisuutta. Turunen ottaa hyvin kriittisen kannan lemmikkien pitoon: hänen mukaansa se vääristää ihmisten luontosuhdetta. Terveempää olisi keskittyä lähiluonnon villien eläinten tarkkailuun.

Usein lemmikkiharrastusta vierestä seuratessa tuntuukin tältä. Koiria, etenkin seurakoirarotuja, jalostetaan niiden terveydestä piittaamatta. Akvaariokaloja ostetaan, ja kun niihin kyllästytään, ne vain jätetään hoitamatta, kunnes viimeinenkin on kuollut. Maaseudulla on edelleen taloja, joiden pihalla pyörii kymmenittäin huonokuntoisia kissoja, joiden pennuista ei juuri välitetä. Eläinkaupan hyllystä on hälyttävän helppo löytää uhanalaisten ja vaarantuneiden lajien luonnosta pyydettyjä yksilöitä tai potentiaalisesti vaarallisia vieraslajeja.

Mutta silti en ole valmis aivan samanlaiseen pessimismiin. Pinnallinen kiinnostus lemmikkeihin usein kasvaa syväksi arvostukseksi villiäkin luontoa kohtaan, ja olisin taipuvainen väittämään, että se on tärkeää. Myöskään lemmikkien hyötyjä ihmisten terveydelle ei käy kiistäminen: lemmikkien yhteyttä terveyteen on tutkittu melko paljon, ja tulokset ovat selviä. Lemmikinomistajat käyvät harvemmin lääkärillä, kärsivät vähemmän uniongelmista ja – koirien tapauksessa – harrastavat selvästi enemmän liikuntaa kuin lemmikittömät ihmiset. Erilaiset terapia- ja seuralaiseläimet kissoista alpakoihin ovat yhä suositumpia.

Tuntuu miltei siltä, että läheinen kumppanuus eläimen kanssa on ihmisille laajemminkin tärkeää ja mielikuvitusta kiehtovaa, jonkinlainen kollektiivinen unelma. Esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ihmisen ja jonkin muun lajin edustajan kumppanuus on huomattavan yleinen teema: Robin Hobbin kirjoissa sitoudutaan villieläimiin, Christopher Paolinin, Naomi Novikin ja Anne McCaffreyn teoksissa lohikäärmeisiin ja Eddingin Althaluksessa vietetään aikaa puhuvan kissan kanssa.

Lemmikkien tuottama ilo ja hyöty omistajilleen on siis ilmeinen, mutta entä toisin päin?

Etenkin vaativampien, eksoottisten lemmikkien kohdalla ei ole lainkaan ilmiselvää, että eläin voi hyvin, vaikka sen omistaja tekisi parhaansa siitä huolehtiakseen. “Selittämättömästi” kuolevia akvaariokaloja, väärän ruokavalion vuoksi epämuodostuneita kilpikonnia ja tyystin väärällä ruokavaliolla eläviä jyrsijöitä on pilvin pimein. Lemmikkibisneksen puoliskoon ongelmista kuuluvat sairaalloisiksi jalostetut eläimet ja sellaisten lajien maahantuonti, jotka eivät ylipäätään lemmikeiksi sovi. Suomessakin saattaa eläinkaupasta löytää kymmenkiloiseksi kasvavien kalalajien tai kahdeksanmetristen käärmeiden poikasia, joille ei yksityishenkilöillä ole käytännössä koskaan tarjota riittäviä tiloja. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tällaisten eläinten myynti on kyllä vähentynyt reilusti, mistä annan tunnustusta fiksuille eläinkauppiaille. Muualla maailmassa tilanne ei ole yhtä hyvä: ei vaadi paljonkaan vaivaa löytää verkkokauppoja, jotka myyvät esimerkiksi villien kissaeläinten, krokotiilien tai vallabien poikasia.

On lemmikkibisneksestä haittansa myös luonnolle. Ilmeisin on luonnosta tuotujen eläinten ylipyynti, jolloin koko laji voi olla vaarassa kuolla sukupuuttoon. Pahiten tästä ovat kärsineet papukaijat, jotka vieläpä kestävät kuljetusta niin huonosti, että usein suurin osa luonnosta pyydetyistä, harvinaisista linnuista on kohdemaahan päätyessään jo kuolleita tai kuolemaisillaan. Myös monien matelijoiden kannat kestävät luonnosta pyyntiä huonosti. CITES-sopimuksen tarkoitus on valvoa listalle pääsevien lajien kauppaa ja tarvittaessa kieltää se kokonaan. Listalla on yli 5000 eläinlajia, muun muassa kaikki papukaijalajit. Salakuljetustahan CITES ei estä (ja se on usein naurettavan helppoa), mutta auttaa kuitenkin osaltaan suitsimaan harvinaisten lajien kauppaa.

Akvaariokalojen kohdalla systeemi kuitenkin tuntuu pettävän. Kaupan kokonaan kieltävässä I-liitteessä on mitättömät 15 kalalajia, ja kaupan valvontaa edellyttävässä II-liitteessäkin vain 81. Koko listan ainoa potentiaalinen akvaariokala on sokkobarbi (Caecobarbus geertsi), joka elää Kongon alajuoksulla sijaitsevissa Mbanzagungu-luolissa. Afrikasta tuodaan muutenkin akvaariokaloja hyvin vähän.

Tarkoittaako tämä sitä, että kansainvälinen kauppa ei uhkaa akvaariokaloja? Ei missään tapauksessa. Viime vuosien hittikaloista esimerkiksi helmiseeprakalan (Danio margaritatus, kuvassa), juovaperhosnuoliaisen (Sewellia lineolata) ja tulijuovabarbin (Puntius denisonii) kannat ovat pudonneet juuri akvaarioharrastajien valtavan kysynnän vuoksi. Intian ja Myanmarin kaltaisissa luonnonsuojelulainsäädännöltään vähemmän edistyneissä maissa on aivan mahdollista, että kalat todella pyydetään sukupuuttoon. Esimerkiksi Lounais-Intiassa elävän tulijuovabarbin kanta on muutaman vuoden muotikalan roolin myötä pudonnut alle puoleen alkuperäisestä, ja laji on nykyään uhanalainen.

Toinen ongelma ovat lemmikkieläinten kasvatuksen, maahantuonnin ja pidon ympäristövaikutukset. Esimerkiksi vieraslajeiksi villiintyvät eksoottiset eläimet voivat olla massiivinen ongelma. Tuoreen tutkimuksen mukaan esimerkiksi Floridassa on moninkertainen määrä muualta tuotuja matelijoita verrattuna kotoperäisiin, ja niistä useimmat voidaan jäljittää vapautettuihin lemmikkieläimiin. Kotikissojen kontolla arvioidaan olevan noin 30 eläinlajin sukupuuttoon metsästys valtamerten saarilla. Suomessa lemmikkieläimistä ei liene luontoon villiintynyt kuin citykani, mutta siitä saamme kiittää ankaraa ilmastoa ihmisten järkevän käyttäytymisen sijaan. Jopa sammakkoeläinten sukupuuttoaallon käynnistänyt sienitauti on levinnyt ympäri maailmaa lemmikkiharrastajien mukana.

Muttei niin paljon huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Eläinkaupoista tapaa toisinaan tieteelle kuvaamattomia lajeja, jotka tulevat länsimaisten tutkijoiden tietoon vasta harrastajien kautta. Erityisen yleistä se on akvaariokalojen saralla. Vasta, kun lajin olemassaolo on tiedossa ja sen levinneisyys on selvitetty, voidaan ylipäätään arvailla, tarvitseeko se suojelua. Esimerkiksi alla touhuava harlekiininuoliainen kuvatiin tieteellisesti vuonna 2004, vaikka sen tuonti akvaarioharrastuksen piiriin alkoi jo vuonna 2002.

Kaikki villien eläinten kauppakaan ei ole kestämätöntä ylipyyntiä. Esimerkiksi Rio Negron alueelta Amazonilta on pyydetty valtavia määriä kardinaalitetroja (Paracheirodon axelrodi) myyntiin kaikkialle maailmaan jo vuosikymmeniä, mutta silti tetrakannat eivät osoita merkkejä kärsimisestä. Kalabisnes on paikallisille asukkaille tärkeä rahan lähde. Kalakannat katoaisivat metsän kaatamisen tai ympäristölle tuhoisan kullankaivuun myötä, joten niin kauan kuin rahaa saadaan kaloista, metsälläkin on tulevaisuus. Kardinaalitetroihin onkin yhdistetty iskulause Buy a fish, save a tree. Osta kala, pelasta puu.

En ole samaa mieltä Turusen kanssa siitä, että lemmikkiharrastus voitaisiin aikanaan lopettaa tyystin, mutta nykyiselläänkään se ei voi jatkua. On aika, että harrastajat itse ottavat suuremman vastuun eläintensä alkuperästä ja niiden pidon eettisyydestä. Jos ostajat vaatisivat eettisyyttä, olisi eläinten maahantuojilla, kasvattajilla ja pyydystäjillä motivaatiota kehittää menetelmiään ja luoda vaikkapa sertifikaatteja, jotka kestävästi tuotetuille eläimille voitaisiin antaa. IUCN:n Punaisella listalla olevia uhanalaisia ja vaarantuneita lajeja ei pitäisi tuoda luonnosta lainkaan.

Myös lajien siirtelyä mantereelta toiselle voitaisiin hyvin suitsia ilman, että harrastus siitä kohtuuttomasti kärsisi. Moneen tropiikin maahan esimerkiksi piraijojen tai niilinahventen tuonti onkin jo kielletty, jotta pahamaineisimmat lajit eivät pääsisi villiintymään. Eräillä valtamerisaarilla taas on kehitteillä yhteinen sopimus luopua kokonaan lemmikkikissoista.

Turunen ennustaa, että kun tulevaisuudessa ilmastonmuutosta on pakko alkaa vakavissaan hillitä, ulottuvat päästörajoitukset myös lemmikkiharrastukseen. Silloin pienet lajit ja rodut pääsevät suosioon yli isompien, kasvissyöjät yli lihansyöjien ja huoneenlämmössä viihtyvät yli korkeaa lämpötilaa vaativien lajien. Toistaiseksi tällaiset rajoitukset tuntuvat utopistisilta, mutta voi olla, että ne vielä meidän elinaikanamme ovat hyvinkin ajankohtaisia. Ehkä uusi suosikkieläin onkin pihviä syövän kultaisennoutajan tai luonnosta rahdatun tetraparven sijaan naapurin Mirjan kasvattama jättiläiskaksoisjalkainen, joka syö keittiötähteitä.

Lähteitä ja lisätietoa:

Seppo Turunen: Lemmikkielämää: ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (2011)

Joonas Gustafsson 2011: Herppiharrastaja vuonna 2077. Herpetomania 3/2011

J. Serpell 1991: Beneficial effects of pet ownership on some aspects of human health and behaviour. Journal of the Royal Society of Medicine.

McNicholas ym. 2005: Pet ownership and human health: a brief review of evidence and issues. BMJ.

CITES.org, sopimuksen viralliset kotisivut, joilta löytyvät mm. lajilistat.

Norris & Chao 2002: Buy a fish, save a tree? Conservation Magazine. Artikkeli Rio Negron kardinaalitetrojen pyynnistä.

Science Daily: Invasive amphibians, reptiles in Florida outnumber world, study finds. Uutinen Floridan vieraslajien alkuperästä lemmikkeinä.

New Scientist: Frog-killer disease was born in trade. Sammakkoeläimiä tappavan sienitaudin alkuperä lienee lemmikkikauppa.

Olin siis oikeaoppisen häkeltynyt ja innostunut käynnistäni. Ensinnäkään museo ei ole talo vaan linna. Edes Tukholman kuninkaanlinna ei ole kovin paljon luonnontieteellistä museota komeampi. Toisekseen, se on erinomaisesti suunniteltu ja kaikkea, mitä luonnontieteellisen museon pitääkin olla. Siitä päätellen, että halleissa kierrelleet lukuisat eri-ikäiset koululaisryhmät olivat näköjään yhtä innoissaan kuin minä, näyttää myös eri kohderyhmien huomioon ottaminen onnistuneen.

Museo sijaitsee varsinaisen kaupungin ulkopuolella Tukholman yliopiston massiivisen kampusalueen yhteydessä. Harmi kyllä emme ehtineet kierrellä kampusaluetta enempää, eikä tuulinen ja räntäsateinen sää siihen houkutellutkaan. Luonnontieteellistä museota vastapäätä olisi ollut myös Bergianska trädgården, kotisivujensa perusteella mielenkiintoinen trooppisia kasveja esittelevä kasvitieteellinen puutarha. No, ehkäpä sitten seuraavalla visiitillä, jonka bussipysäkillä loskassa värjötellessämme vakaasti päätimme olevan kesällä. Mieluusti pahimpien helteiden aikaan.

Kelistä huolimatta museo ei jättänyt kylmäksi. Se oli valtava ja todella hyvin suunniteltu. Jo lipunmyyntijonosta pääsi katselemaan sekalaista luonnontieteellistä sälää: gibbonin luuranko, kauniisti viimeistelty kalasammakko Acanthostegan malli, jättiläispunapuun rungosta leikattu uskomattoman kokoinen poikkileikkaus, kaksi yhteenkasvanutta suurta kookospähkinää, jotka näyttivät valtavalta ihmisen takamukselta ja herättivät yleistä hilpeyttä.

Varsinaiset näyttelyhallit olivat tyyliltään juuri niin vaihtelevia, ettei koskaan tiennyt, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu. Pohjoismaista luontoa esitellyt huone oli selvästi lapsille suunnattu ja täynnä pieniä tietokilpailuja ja ovelia havainnollistavia esimerkkejä, kuten metsäpaloa simuloiva pimeä huone ja koppi, johon kätketyistä kaiuttimista kuului hyttysten ininää. Hyttyset tuntuivat kiertelevän ympärillä niin uskottavasti, että kopissa oli vaikea olla paikoillaan.

Erityisesti tällä osastolla täytetyt eläimet tekivät vaikutuksen. Ne olivat oppimattomaan silmääni todella taitavasti täytettyjä ja aseteltu luonteviin ja mielikuvituksellisiinkin asentoihin kauniisti rakennettuihin kaappeihinsa. Varpusparvella oli meneillään soidinmenot, varis kiskoi ilkikurisena maakotkaa pyrstösulista, ilves oli jähmettynyt kesken loikan.

Sekalaiseen joukkoon käytäviä ja pikku huoneita oli koottu näyttely nimeltä “Diversity of Life”. Se oli puolestaan kasattu aitoon viktoriaanisen luonnontieteen tyyliin: ahtaisiin vitriineihin ja seinille oli kerätty valtava kokoelma toinen toistaan hienompia ja harvinaisempia aarteita vieri viereen niin, että huoneissa kiertäessä ei tiennyt, minne olisi silmänsä pistänyt.

Tämä huone oli täynnä lintuja. Helmikanat, malleekanat, kuningaskalastajat, medestäjät ja kenkänokat istuivat vieri vieressä lasin takana ja antoivat hätkähdyttävän kuvan lintujen monimuotoisuudesta, värien ja muotojen kirjosta yhdellä silmäyksellä. Erikseen kuvaan pääsi kvesaali (Pharomachrus mocinno), mayojen ja atsteekkien pyhä lintu. Jostain mystisestä syystä nimi kvesaali on Birdlifen lintunimistössä vaihdettu ikävänkuuloiseen nimeen ketsaali, josta pysyttelen mieluusti kaukana. Se kuulostaa joltain, millä liuotetaan maalia.

Kvesaali on monista sademetsän räikeänvärisistä ja koristeellisista linnuista uskomattomimpien joukossa, eikä ihme, että se on ansainnut kotiseuduillaan myyttisen maineen sekä kadonneiden intiaanisivilisaatioiden että nykykulttuurin silmissä. Valtavine koristuksineen koiras on kömpelö lentäjä ja auttaessaan naarasta hautomisessa se joutuu sulloutumaan pesään työläästi ja jättämään pyrstösulkien kärjet sojottamaan ulkopuolelle.

Uusien tuttavuuksien joukossa oli myös täytetty muurahaiskäpy (Manis sp.). Olen kyllä nähnyt kuvia muurahaiskävyistä, mutten ole koskaan nähnyt panssarilevyjen olevan näin valtavia eläimen kokoon nähden. Eivätkä ne olekaan muilla kuin afrikkalaisella savannimuurahaiskävyllä (M. temminckii), jota tämä yksilö ilmeisesti edustaa.

Koska muurahaiskävyt ovat hampaattomia, panssaroituja muurahaisten ja termiittien syöjiä, voisi äkkiseltään luulla niiden olevan sukua muille kaltaisilleen: muurahaiskarhuille, vyötiäisille ja maasioille. Hassua kyllä, asianlaita ei ole suinkaan näin, vaan ne edustavat aivan eri kehityslinjoja. Siinä, missä muurahaiskarhut ja vyötiäiset asettuvat yhdessä laiskiaisten kanssa omaan eteläamerikkalaisten kummajaisten linjaansa, maasika kuuluu norsujen, manaattien, tamaanien ja tanrekkien seuraksi Afrotheria-ryhmään. Niihin verrattuna muurahaiskäpyjen alkuperä on häkellyttävän arkinen: niiden lähimpiä serkkuja ovat petoeläimet – koirat, kissat ja karhut sukulaisineen.

Matkalla väiteltiin muun muassa siitä, pilaako liika tieto ilon vai päinvastoin. Omasta puolestani olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla, ja hyvä esimerkki siitä oli museovitriinistä löytynyt pikkuruinen jalusta, jolle oli aseteltu jotensakin koviakokeneen oloinen juovatanrekki (Hemicentetes semispinosus). Pieni, haalistunut ja pölyyntynyt eläimenraato jäi huomaamatta lähes jokaiselta museovieraalta. Se on yksi tanrekkien kaikin puolin kummallisen ryhmän kummallisimmista jäsenistä: nisäkäs, jolla on elossa ollessaan kirkkaan keltamusta varoitusväri. Sen pään piikit ovat väkäsekkäitä, ja se kääntää ne eteenpäin hyökätessään päin epäonnisen mungon kuonoa kuin härkä. Selän piikit sen sijaan ovat kiinni vahvoissa lihaksissa. Niitä värisyttämällä tanrekki sirittää kuin sirkka.

Juovatanrekit elävät perheyhteisöissä, ja saalistavat yöaikaan kastematoja löyhänä ryhmänä, joka pitää yhteyttä tuon kummallisen sirityksen avulla. Sillä on todella pitkä raskausaika – suunnilleen yhtä pitkä kuin koirilla ja kissoilla – mutta synnyttyään poikaset saavuttavat sukukypsyyden ennätysvauhtia. Vain muutaman päivän yli kuukauden ikäisinä ne voivat aloittaa jo ensimmäisen oman raskautensa.

Niinpä kyykin pölyyntyneen, epämääräisen pikkueläimen raadon vieressä yhtä innoissani kuin viereisessä salissa luonnollisen kokoista Tyrannosaurusta ihailevat lapset.

Tällä nimenomaisella tanrekkiyksilöllä on myös historiallinen ulottuvuutensa. Jalustassa mainitaan keräysvuodeksi 1870 ja kerääjäksi M. Lantz. Pieni salapoliisintyö osoitti, että vuosina 1868-1870 Itä- ja Koillis-Madagaskarilla eläinnäytteitä kerännyt luonnontieteilijä oli itse asiassa nimeltään Auguste Lantz. Etunimen alkukirjaimen muutokselle en löytänyt mitään järkevää selitystä. Ranskalainen Lantz keräsi alun perin näytteitä Pariisin luonnontieteelliselle museolle, mutta tanrekki on ilmeisesti 140 vuoden aikana ehtinyt kulkeutua toiseen päähän Eurooppaa.

Kyllä, se on pussihukka. Eräästä nurkasta löytyi sukupuuttoon kuolleille eläimille omistettu vitriini. Täytetylle pussihukalle (Thylacinus cynocephalus) seuraa pitivät siniantilooppi (Hippotragus leucophaeus – yksi neljästä koko maailmassa), siivetönruokki (Pinguinus impennis), rämetulikärki (Campephilus principalis), muuttokyyhky (Ectopistes migratorius) ja huia (Heteralocha acutirostris). Kokoelmasta teki erityisen surullisen se, että liiallinen keräily museoihin ja luonnontieteellisiin kokoelmiin oli osasyynä moniin 1800- ja 1900-lukujen sukupuuttoihin. Erityisesti komeasulkainen huia oli suosittu nähtävyys täytettynä, ja 1800-luvun lopulla niitä ammuttiin ja laivattiin Uudesta-Seelannista Eurooppaan tuhansittain.

Huian ja kumppanien kohtalon aiheuttama masennus onneksi haihtui kääntymällä ympäri. Ehkä juuri tässä tarkoituksessa vastapäinen seinä oli kirjaimellisesti tapetoitu uskomattomalla kokoelmalla kaikenvärisiä perhosia.

Olihan saleja muitakin. Yksi näyttelysali esitteli elämän historian maapallon syntyajoista aina dinosaurusten aikaan saakka. Huoneen kohokohtina oli kolme dinosaurusta: luonnollisen kokoiset Tyrannosaurus- ja Plateosaurus-mallit ja Iguanodonin luuranko. Jälkimmäinen teki minuun suurimman vaikutuksen, sillä en ole koskaan oikein hahmottanut, kuinka tavattoman suuria nämä “pienet” ornithopodit olivat. Yleensä ne mainitaan lähinnä sopivankokoisina aterioina karismaattisemmille petodinosauruksille.

Seuraava sali kävi läpi kenotsooisen ajan, tosin lähinnä ihmisen evoluution näkökulmasta: kädellisten yleisen evoluution jälkeen käytiin läpi erilaiset apinaihmiset ja siinä sivussa esiteltiin mammutteja, sapelihammaskissoja, varhaisia hevosia ja muita nisäkkäiden ajan ihmeitä. Ehdottomaksi suosikikseni nousi sisiliankääpiönorsu (Elephas falconeri), joka oli ovelasti asetettu mammutin luurangon viereen. Kokoero oli huima ja shetlanninponin kokoinen elefantti äärimmäisen suloinen.

Henkilökohtaisesti olisin kyllä lisännyt kääpiönorsulle turkin. Välimerellä ei ole talvisin kovin lämmin, ja viime jääkaudella vielä vähemmän.

Tässä vielä sympaattisin näkemäni malli alkuhevosesta: eoseenikautinen Sifrhippus sandrae kolmine varpaineen. Otus oli vain vähän kotikissaa suurempi.

Yksi sali esitteli ihmisen anatomiaa jättiläiskokoisina muovisina malleina. Sisään saliin mentiin pari metriä korkean suun läpi, ja keskellä lattiaa törrötti hyvinkin kaksi- ja puolimetrinen sydän. Lapset tuntuivat arvostavan tätä huonetta, samoin viereisessä salissa sijainnutta jokseenkin pelottavien robottieläinten kokoelmaa.

Viimeistä osiota, kokonaista kaksikerroksista siipeä täynnä valaita ja napa-alueiden eläimiä, en ehtinyt edes kiertää kokonaan. Sieltä jäi kuitenkin mieleen oviaukkona toiminut valaan suu ja järkyttävän suuret luurangot.  Valaiden käsien luut sormineen ja surkastuneet lantiot antoivat aivan uuden arvostuksen sitä kohtaan, että ne todella olivat aikoinaan maaeläimiä.

Museokauppa osoittautui matkani kalleimmaksi ostospaikaksi, mikä ei tainnut olla kenellekään yllätys. Pöydälläni irvistelee nyt Safari Ltd.-figuurisarjaan kuuluva latimeria ja muutaman fossiilin kokoelmaani jatkamaan pääsi muutaman sentin mittainen liitukautinen Dastilbe elongatus -maitokala. Tyttönä ja neidonhiuspuiden ihailijana jouduin ostamaan myös neidonhiuspuun lehdistä tehdyt korvakorut.

Naturhistoriska riksmuseet on varmasti käymisen arvoinen paikka vähänkään luonnontieteestä kiinnostuneelle matkustavaiselle. Lapsille tosin on parasta olla mukana kääntäjä. Lähes kaikki kyltit, oppaat ja pelit olivat tarjolla myös englanniksi, mutta suomi ei sentään kuulunut valikoimaan.

Maailman lihavin ja ainoa lentokyvytön papukaija on hellyyttävä, pulska möhkäle, jonka muistelmat käsittelevät lähinnä kokemuksia syödyksi tulemisesta. Puuttuu vain, että se olisi kehittänyt yrttivoista koostuvan kuorrutuksen ja asuisi savoijinkaalimuhennoksesta valmistetussa pesässä, jonka koristeena olisi pieni punajuurisalaatilla höystetty muna.

Sir Pilkington-Smytheä ei oikeastaan ole olemassakaan, vaan kirjoittajan nimi on ilmeisesti kirjan tekijätiimin itselleen keksimä pseudonyymi. Kirja on käännetty englanninkielisestä alkuteoksesta (The Beastly Menagerie), ja kääntäjällä on epäilemättä ollut täysi työ onnistua sekä lennokkaan tyylin että tieteellisen termistön hallitsemisessa yhtä aikaa. Muutamia pieniä käännösvirheitä termistön osalta löysin, mutta ei mitään lukukokemusta pilaavaa.

Lukaisin Omituisten otusten ensyklopedian kertaistumalta joululomalla, mutten koko kirjan ahminnan aikana oikein osannut päättää, mitä siitä ajattelisin. Toisaalta samaa rataa kiertävä kieli poskella -huumori alkoi loppua kohti tuntua jo turhauttavalta, mutta minähän olenkin kuulemma tylsä tosikko. Toisaalta kirjassa esiteltiin koko joukko minullekin ihan uusia eliöitä ja kerrottiin yllättäviä tietoja jo tutuista lajeista. Lopulta huomasinkin piteleväni kirjaa yhdellä kädellä ja nakuttelevani hakusanoja Googleen toisella, kun vastaan tuli toinen toistaan häkellyttävämpiä kummajaisia ja yllättäviä triviatietoja. Kuka olisi arvannut, että lintujen älyttiin muuttavan järvenpohjassa horrostamisen sijaan, kun Saksaan lensi keväällä 1822 haikara, jonka kurkkuun oli jäänyt kiinni afrikkalaismetsästäjän nuoli? Tai että värysmadot miekkailevat peniksillään päättääkseen, kumpi parittelussa saa hoitaa koiraan huolettoman roolin? Miekkailu on meneillään allaolevassa kuvassa (Nico Michiels/PLoS Biology)

En osaa kuvitella, että kukaan jäisi kylmäksi kirjan sisällölle, mutta huumori saattaa jakaa mielipiteitä. Miehen sukupuolielimiin vaihtelevilla tavoilla viittaavat pilat eivät enää kuudennella kerralla jaksaneet aivan vilpittömästi naurattaa. Toisaalta huomasin kyllä kerran jos toisenkin hekottelevani ääneen muille letkautuksille.

Kirjan tekijöillä on muuten myös blogi nimeltä The Proceedings of the Ever so Strange, joka kerää videoita, kuvia ja lyhyitä tekstinpätkiä omituisista eliöistä.

Arvosana: 4 -

Kun preeriamyyrät parittelevat ensimmäisen kerran, ne käytännössä jatkavat touhua yhtä soittoa vuorokauden ja nauttivat niin silmittömästi, että leimautuvat toisiinsa lopullisesti. [...] Ne tulevat suorastaan riippuvaisiksi toisistaan.

Markus Bennemann sai nimeä Suomessakin vuonna 2010 käännetyn Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia -kirjan  myötä. Nyt käännetty Himokas härkäsammakko jatkaa samaa linjaa, mutta tällä kertaa eläinten lisääntymistapojen parissa. Kirja on jälleen jaettu lukuisiin tapausesimerkkeihin, joissa kerrotaan eläinkunnan toinen toistaan oudompia rakkaustarinoita.

Eräillä mustekaloilla, esimerkiksi, on penis, jolla on oma nenä ja aivot. Se kykenee irrottautumaan kantajastaan ja uimaan omine nokkineen (hehe) naaraan luo, mikäli tarve vaatii. Afrikkalainen pikkulintu nimeltä mustatasku taas kantaa puolisolleen valtavia määriä tyystin hyödyttömiä kivenmurikoita vakuuttaakseen naaraan herkulesmaisista lihaksistaan (kuva: Martien Brand/Wikimedia Commons). Meloe franciscanus -toukohärän toukat puolestaan muodostavat yli tuhannesta pikku mönkijästä koostuvan ovaalinmuotoisen möhkäleen, joka koirasmehiläisen mielestä sekä näyttää että tuoksuu naaraalta. Sitten kaikki pikku toukat tarrautuvat kuhisevana massana parittelua yrittävän mehiläisparan vatsapuoleen ja käyttävät sitä taksina oikean mehiläisnaaraan luo.

Kirja on uskollinen edeltäjänsä tyylille, mutta tuntui sekavammalta kuin se. Pistooliravun eri kappaleet erottuvat selkeästi toisistaan, kun taas Himokkaan härkäsammakon lukijan on lähes mahdotonta jälkikäteen muistaa, kuuluiko vaikkapa tarina simpanssien prostituutiosta kappaleeseen nimeltä Seksihurjastelijat, Lemmenlahjat vai Rakkaudenpalvelukset. Tuloksena kirja puuroutuu ikävän muodottomaksi pötköksi, vaikka yksittäiset tapausesimerkit ovatkin erinomaisen viihdyttäviä.

Arvosana 4

Bennemannin teksti on ehdottomasti hauskaa, mutta vähemmän kieli poskella kirjoitettua kuin Omituisten otusten ensyklopedian. Kumpikin viihdyttää varmasti nuorempaakin lukijaa. Tällä saralla Omituisten otusten ensyklopedialla on puolellaan hiotumpi ulkoasu ja reilu kuvitus, eikä aihekaan pääse kyllästyttämään nettisukupolven edustajaa, se kun vaihtuu käytännössä useammin kuin sivu. Osa kuvista on tosin niin pieniä, että on vaikea saada selvää, mitä niissä ylipäätään tapahtuu. Ensyklopedia on kevyeen selailuun sopiva kirja, jota voi pitää vaikka ruokapöytäluettavana. Himokas härkäsammakko puolestaan sopii keskittyneempiin lukuhetkiin. Sekin on jaettu käytännöllisen pituisiin suupaloihin, joita voi käyttää vaikka kontrolloidun mittaisena iltalukemisena.

P.S. OUR ancestor was an animal which breathed water, had a swim bladder, a great swimming tail, an imperfect skull, an undoubtedly was a hermaphrodite! Here is a pleasant genealogy for mankind.

Tapansa mukaan Darwin osoittautui kaukokatseiseksi. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu yhtäkään fossiilista kalojen ja maaeläinten välimuotoa, vaikka keuhkokaloja olikin jo tuotu eksoottisista maista hämmentämään tutkijoita. Oikeastaan fossiilisten kalasammakoiden tutkimuksessa on päästy vauhtiin vasta 1990-luvulta alkaen, mutta sen jälkeen kehitys onkin ollut huimaa, ja lähes 400 miljoonan vuoden takaisilla esi-isillämme on ollut suomuisissa taskuissaan melkoisia yllätyksiä.

Ennen kaikkea voimme kuitenkin lisätä Darwinin ennustukseen, että esi-isämme oli metrin mittainen liejussa ryömivä eläin, jonka kita oli vessanpöntön muotoinen ja täynnä teräviä hampaita. Siinäpä vasta ylevä historia.

Tämä artikkeli oli Meten toive vuosipäivähaasteen ajoilta, vaikka ilmestyykin päivän verran väärän vuoden puolella.

Devonikaudeksi luettu ajanjakso oli 416-359 miljoonaa vuotta sitten. Devonikauden maailma oli kasvihuone, jossa keskilämpötila oli viitisen astetta nykyisen yläpuolella, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kahdeksankertainen ja merenpinta yli sata metriä nykytason yläpuolella. Devonikaudella syntyivät maapallon historian ensimmäiset metsät, ja sellaiset ryhmät kuin tuhatjalkaiset, punkit, hämähäkit ja hyönteiset kiipesivät vedestä maalla odottavien kasvien joukkoon. Parhaiten devonikausi kuitenkin tunnetaan kaloistaan ja siitä, kuinka ne päätyivät maalle.

Varsieväkalat olivat devonikauden suurten menestyjien joukossa. Nykyään niitä edustavat vain kuusi lajia keuhkokaloja ja kaksi merten syvänteissä piileskelevää latimerialajia, mutta aikoinaan ne olivat merten pelätyimpien saalistajien joukossa: esimerkiksi Hyneria (yllä) saattoi painaa kaksi tonnia, ja sillä oli kita täynnä teräviä hampaita. Näistä varsieväkaloista kehittyivät myös maaselkärankaiset, tetrapodit.

Todennäköisesti tetrapodien esi-isänä toimi matalissa vesissä liikkunut varsieväkala, jolla oli lihaksikkaat, luiden tukemat evät, parilliset keuhkot ja hengitysaukkoina toimineet spiraakkelit ilman hengitykseen, raskas kiillesuomupanssari ja erillinen toukkavaihe, jolla lienee ollut ulkoiset kidukset kuin salamanterintoukalla. Nykypäivänäkin nämä ominaisuudet voi nähdä 1800-luvun tutkijoissa hämmennystä herättäneissä keuhkokaloissa ja kenties vielä hämmästyttävämmin viuhkaeväisten, “tavallisten”, kalojen kehityslinjoista vanhimmassa eli niilinhauissa. Kuvassa viherniilinhauki Loviisa näyttää, kuinka varrellisilla evillä voi seistä.

Perinteinen tarina maaeläinten alkuperästä on monille tuttu: makean veden lammikoissa ja soilla elänyt kala oppi hengittämään ilmaa selvitäkseen seisovassa, vähähappisessa vedessä. Ilmasto kuivui, ja sellaiset kalat, jotka pystyivät ryömimään lammikosta toiseen, menestyivät paremmin kuin muut. Kun maalta löytyi myös ruokaa, lopulta kalat palasivat veteen vain kutemaan ja niistä oli tullut sammakkoeläimiä. Tarina ei ole suinkaan epäuskottava: maalla ryömiviä, ilmaa hengittäviä kaloja on kehittynyt lukuisia kertoja juuri tällaisissa ympäristöissä. Tietenkin lähimmät kalasukulaisemme keuhkokalat ovat sellaisia, mutta myös esimerkiksi konnamonnit, käärmeenpääkalat, kiipijäkalat ja kutsat kykenevät samaan. Keuhkokaloilla on jopa kalojen joukossa ainutlaatuisesti choana eli sierain, joka aukeaa nieluun, ja jonka kautta voi hengittää (alla olevassa kuvassa on afrikankeuhkokala, belgianchocolate/Flickr) . Muiden kalojen sieraimet ovat pelkät umpitunnelit.

Ajan mittaan alkoi kuitenkin käydä selväksi, että jokin tarinassa ei täsmää. Välimuotofossiileja alettiin löytää yhä enemmän, mutta ne eivät eläneet kuivuvissa lammissa, vaan trooppisilla, hyvin kosteilla ja soisilla seuduilla. Eivätkä ne eläneet edes makeissa vesissä, vaan jokisuistoissa ja rannikkokaistaleilla, jotka olivat luultavasti murtovettä.

Tetrapodien fysiologiakin sopii paremmin yhteen merellisen alkuperän kanssa. Makean veden kalathan poistavat liian typen ammoniakkina kidustensa kautta. Ammoniakki on myrkyllistä, joten ne poistavat sen laimeana liuoksena ja juovat menettämänsä veden tilalle uutta. Makeassa vedessä kehittyneillä ja sieltä takaisin meriin siirtyneillä viuhkaeväisillä kaloilla on käytössä sama järjestelmä, mutta koska ne saavat juomalla ylenmäärin suolaa, niille on kehittynyt ongelmaa paikkaamaan suolarauhaset.

Alkuperäisillä merikaloilla, kuten hailla, rauskuilla ja nahkiaisilla järjestelmä on asteen verran taloudellisempi kuin merellisillä viuhkaeväisillä. Ne muuttavat typen vähemmän myrkylliseksi ureaksi, jota ne pystyvät munuaisten avulla tiivistämään väkeväksi liemeksi, ja menetetyn veden määrä putoaa murto-osaan. Näin niiden ei tarvitse juoda valtavia määriä eikä hankkiutua eroon suolan yliannostuksesta.

Myös maaeläimille tarve juoda jatkuvasti valtavia vesimääriä on perin epäkäytännöllinen. Meillä onkin samanlainen ureaan perustuva järjestelmä kuin merieläimillä. Todennäköisimmin se on peritty merellisiltä esi-isiltämme, sillä tetrapodien lähimmistä elävistä sukulaisista latimeriat ja kuivalla maalla horrostavat afrikankeuhkokalat pystyvät myös tuottamaan ureaa.

Luukalojen sukupuu hengityksen ja virtsanerityksen suhteen näyttää siis jotakuinkin tältä. Kaikki näkyviin piirretyt sukupuun haarautumiset tapahtuivat nykyarvion mukaan devonikauden aikana.

Varhaiset tetrapodit nousivat siis merestä maalle, mutta miksi ja kuinka?

Merielämä mutkistaa käsitystä keuhkojen kehityksestä. Keuhkot näyttävät olevan luukaloille primitiivinen piirre, joka viuhkaeväisillä kaloilla myöhemmin erikoistui kelluntaelimeksi, uimarakoksi. Viuhkaeväisistä niilinhauilla on yhä käyttökelpoiset keuhkot. Näyttää siis siltä, että Darwin oli kuitenkin väärässä väittäessään, että ihmiskunnan esi-isällä oli uimarakko.

On epäselvää, oliko myös merten ulapoilla eläneillä varhaisilla luukaloilla keuhkot uimarakon sijaan, ja jos oli, niin miksi. Peter Ward on ehdottanut, että keuhkot liittyivät aktiiviseen elämäntapaan. Devonikaudella ilmakehän happipitoisuus oli matalampi kuin nykyään ja lämmin ilmasto varmisti sen, että meriveden happipitoisuus oli parhaimmillaankin paljon matalampi kuin nykyään. Hengitysilmassa hapen pitoisuus oli selvästi suurempi kuin vedessä, joten se ehkä mahdollisti nopeammat syöksyt ja pidemmät takaa-ajot kuin pelkkiin kiduksiin nojaava hengitys. Ward esittää, että keuhkollisten kalojen menestys loppui vasta, kun ensimmäiset kalaa syövät lentoliskot kehittyivät triaskaudella ja pinnalla norkoilusta tuli vaarallista puuhaa.

Joka tapauksessa matalissa, lämpimissä ja usein seisovissa suistoissa ja laguuneissa liikkuneille esi-isillemme kyky hengittää ilmaa oli erityisen tärkeä. Voi olla, että ne siirtyivät kasvillisuuden tukkimille matalikoille suojaan merillä partioivilta tonnien painoisilta petokaloilta. Rannoilla kuhisevat, veteen putoilevat niveljalkaiset varmasti tarjosivat myös lupaavan ruuan lähteen.

Monilla nykyisilläkin sokkeloisten ympäristöjen kaloilla on erityisen lihaksikkaat evät, ja osa niistä itse asiassa kävelee veden alla evien vuorottaisin askelin. Keuhkokalat tietenkin tekevät niin, mutta myös esimerkiksi niilinhauet ja koralliriutoilla hiiviskelevät krotit osaavat kävellä, ja jälkimmäisillä on todella hämmentävän jalkamaiset evät (kuvassa on Ogcocephalus parvus -peikkokrotti, kuva NURP-projektin). Ei siis ole ihme, että rantavesien varsieväkalojenkin evät vahvistuivat. Vahvaeväisiä matalikkojen kulkijoita, mutta vielä selkeästi kaloja, olivat esimerkiksi Panderichthys ja Elpistostege.

Kolme kuuluisaa välimuotofossiilia, Tiktaalik, Acanthostega ja Ichthyostega näyttäisivät ensi silmäyksellä esittävän kauniisti matkan varsieväkalasta kelvolliseksi maaeläimeksi. Tiktaalik (kuvassa alla) on porukan kalamaisin, mutta sen vahvat rintaevät, joissa oli toimivat ranteet ja kyynärpäät, antavat ymmärtää, että kala pystyi punnertamaan ruumiinsa ylös vedestä. Lisäksi siltä puuttuvat luiset kiduskannet, jotka kaloilla liittävät pään pysyvästi hartioihin: Tiktaalikilla oli kaula. Acanthostegalla on puolestaan aidot sormet ja varpaat (kahdeksan kussakin jalassa), mutta pyrstö on vielä pitkä ja ilmeisen evämäinen. Ichthyostega on jykevärakenteinen, ja sen vahvat kylkiluut näyttävät hyvinkin sopivilta tukemaan sen ruumista kuivalla maalla. Sillä varpaita oli puolestaan seitsemän.

Tarkempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että porukan kehittyneemmiksi mielletyt lajit eivät olleet yhtään terrestrisempiä kuin kalamainen Tiktaalik. Acanthostegan jalat kaikkine varpaineen olivat liian hennot kuljettamaan sitä kuivalla maalla, kun taas Ichthyostegan jäykkä ruumis teki sen liikkumisesta maalla vähintäänkin kömpelöä: on arveltu, että se saattoi ryömiä lyhyitä matkoja maalla taivuttaen selkärankaansa pystysuunnassa kuin merinorsu tai mittarimato.

Vaikuttaa siis siltä, että kaikki maaselkärankaisten tyypillisimmät piirteet kehittyivät jo vesieläimissä, ennen kuin mitään vakavamielistä yritystä kohti maan valloitusta edes tehtiin. Keuhkot, kyynärpäät ja polvet, ranteet ja sormet, kaula, hengitykseen kelpaavat sieraimet ja kuivuutta sietävä aineenvaihdunta olivat kaikki jo devonikauden laguuneissa ja suistoissa vaanineilla kaloilla.

Koko kaunis välimuotojen sarja oli vieläpä siististi aikajärjestyksessä: Panderichthys eli noin 378 miljoonaa vuotta sitten, Tiktaalik hieman myöhemmin, Acanthostega ja Ichthyostega 363 miljoonaa vuotta sitten. Muita, vähemmän täydellisistä fossiileista tunnettuja varhaisia tetrapodeja on löydetty suunnilleen samanikäisistä kerroksista: esimerkiksi Tulerpeton ja Hynerpeton näyttäisivät olkapäidensä puolesta olevan varsin kelvollisia maa- ja vesieläimen välimuotoja, sillä niiden vahvat lihakset olisivat riittäneet maalla kävelyynkin. Monet näistä välimuotofossiileista kuitenkin esittävät hämmentävän mosaiikin kalamaisia ja maaeläinmäisiä piirteitä, jotka eivät muodosta järkeenkäyvää jatkumoa.

Kaiken kukkuraksi aikajärjestyskin sotkeentui, kun Puolasta löydettiin vuonna 2010 hyvinsäilyneet maaeläimen jalanjäljet, jotka ajoitettiin 395 miljoonaa vuotta vanhoiksi. Jalanjäljet ovat peräisin vuorovesialueelta, ja niiden tekijä saattoi kävellä joko matalassa vedessä tai veden alla, mutta joka tapauksessa sillä oli kunnolliset tetrapodin jalat ja askellus kuin salamanterilla.

Vaikuttaakin siltä, että muutamat tunnetut fossiilit ovat vain pieni, vääristynyt näyte aikoinaan paljon monimuotoisemmasta ja pitkäaikaisemmasta kalasammakoiden valtakaudesta. Vaikka välimuotoja tunnetaan jo monta, ovat esimerkiksi varpaiden alkuperä ja kidusten katoamisen ajankohta yhä epäselviä. Jostakin kehityshaarasta, jossain vaiheessa, kehittyi oikeita maaeläimiä, jotka pystyivät elämään koko aikuiselämänsä maalla, vaikka toukkien toki olikin palattava veteen. Tai saattoi niitä kehittyä useita kertoja itsenäisestikin, mutta vaikuttaa siltä, että vain yhden maillenousun perilliset ovat elossa tänä päivänä.

Vaikka vedessä elävät tetrapodit ovatkin menestyneitä heti synnystään alkaen, ensimmäiset varsinaiset maaeläinten fossiilifaunat antavat odottaa itseään. Ensimmäiset tunnetaan vasta hyvän matkaa kivihiilikauden puolelta: niiden ja varhaisten tetrapodien välissä on 20 miljoonan vuoden aukko. Sitä on kutsuttu Romerin aukoksi yhden paleontologian historian merkkihenkilön, vuonna 1973 kuolleen Alfred Romerin mukaan.

Muistatteko Jurassic Parkin matemaatikko Ian Malcolmin, joka kertoi pitävänsä ainoastaan mustia vaatteita säästyäkseen käyttämästä turhaan energiaa vaatteiden valintaan? Romer oli tässä asiassa Malcolmin alkuperäinen esikuva. Hänen luentojensa kerrotaan olleen valtavan suosittuja, koska miehellä oli taito pukea elämän historia salapoliisitarinan asuun. Itse hän puki itsensä vain ja ainoastaan mustaan, koska pukeutumisen miettiminen kuulemma vei huomiota tärkeämmiltä asioilta. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä.

Romerin aukko on vuosikymmeniä vanha arvoitus, mutta vuonna 2002 se täyttyi yhdellä fossiilisella nelijalkaisella, joka sai nimekseen Pederpes, ja ajoittuu melko tarkalleen aukon puoliväliin. Se on jo selkeästi maaeläin, ja näyttää lähinnä leveänaamaisen sammakon ja lihavan liskon jotensakin epäviehättävältä risteymältä (kuva: Dmitry Bogdanov/Wikimedia Commons).

Kivihiilikauden kuluessa tetrapodit alkoivat monimuotoistua nopeasti. Kaudella näkyvimpiä olivat kaikenkirjavat “sammakkoeläimet”, eli eläimet, joiden toukat vielä elivät vedessä, vaikka niistä useimmat kuuluivatkin aivan eri kehityslinjoihin kuin nykypäivän sammakot. Niistä useimmat olivat enemmän tai vähemmän salamanterimaisia tai käärmemäisiä. Melko pian ilmestyivät myös ensimmäiset eläimet, jotka kykenivät munimaan vedenpitäviä, kuorellisia munia kuivalle maalle. Aluksi ne kaikki näyttivät suurin piirtein liskoilta, mutta ajan mittaan niistä kehittyi kaikkea tuataroista kolibreihin ja päästäisistä valaisiin.

Vielä nykyäänkin ihmiset kantavat mukanaan aikamoista kokoelmaa piirteitä, jotka osoittavat (kuten Wikipedia asian hauskasti ilmaisee), että olemme vain hyvin pitkälle erikoistuneita varsieväkaloja. Esimerkiksi kaikkien tetrapodien jakama jalkojen asento, jossa kyynärpäät taipuvat taaksepäin ja polvet eteenpäin, on peräisin osittain vedessä eläneiltä esi-isiltämme, jotka raahasivat itseään eteenpäin tai astelivat pohjalla rintaevillään, mutta käyttivät vatsaeviä vielä uimiseen.

Meitä edelleen vainoava hikka on puolestaan jäänne kidushengitysrefleksistä, joka jostakin syystä on niin tiukasti kietoutunut hermoston muuhun toimintaan, ettei se ota kadotakseen. Salamanterintoukat, joilla edelleen on sekä kidukset että keuhkot, käyttävät tismalleen samaa refleksiä vaihtaessaan keuhkoista kiduksiin: kurkunpää kurotaan umpeen, jotta vettä ei pääse keuhkoihin samalla, kun hengitetään sisään nopealla nykäyksellä. Ihmisruumiin jännittävistä evoluution muistoista kirjoitin vuosi sitten enemmän artikkelissa Evoluutio nikkaroi autotallissa.

Lähteitä ja lisälukemista:

Life and Letters of Charles Darwin. Alun lainaus löytyy niteestä 2.

Devonian Times: Dennis C. Murphyn mahtava sivusto devonikauden lopun fossiileista ja tetrapodien evoluutiosta. Sivulta löytyy muun muassa luustorekonstruktiot ja tarkat kuvaukset kaikista tunnetuista välimuotofossiileista.

Carl Zimmer: At the Water’s Edge: Fish with Fingers, Whales with Legs (1998). Erinomainen, vaikka jo vähän vanhentunut kirja tetrapodien noususta maalle ja valaiden paluusta takaisin mereen.

Neil Shubin: Your Inner Fish (2008).

Peter Ward: Out of Thin Air: Dinosaurs, Birds, and Earth’s Ancient Atmosphere (2006). Ajatuksia siitä, kuinka ilmakehän happipitoisuuden muutokset vuosimiljoonien aikana ovat voineet vaikuttaa evoluution suuriin linjoihin, esimerkiksi luukalojen keuhkojen syntyyn.

Darwiniana: The evolution of tetrapods and the closing of Romer’s cap.

Shubin ym. 2006: The pectoral fin of Tiktaalik roseae and the origin of the tetrapod limb. Nature.

Niedźwiedzki ym. 2010: Tetrapod trackways from the early Middle Devonian period of Poland. Nature

Kuvat, joiden alkuperää ei erikseen mainita, ovat omiani.

Skansen Akvariet oli jälleen äärimmäisen siisti ja kauniisti sisustettu. Ei uskoisi, että aitauksissa eläimiä onkaan, ellei niitä näkisi. Tällä kertaa aulassa oli joukko papukaijoja, jotka istuivat näköjään täysin vapaina katonrajan syvennyksissä ja huutelivat ruotsiksi vieraille välillä korviavihlovasti viheltäen.

Omassa sademetsänurkkauksessaan eleli apinajoukko, jossa näytti olevan ainakin kolmea eri lajia: jälkikäteen tunnistan pikkuruisen valkotöyhtötamariinin (Saguinus oedipus) ja surumielisen oloisen valkopääsakin (Pithecia pithecia). Vierailijat pääsivät kävelemään metsään tehtyä polkua pitkin, ja nurkkaus oli auki muihin tiloihin niin, että apinat olisivat puolestaan halutessaan voineet lähteä minne tahtovat. Ihmettelen edelleen, kuinka tällainen yhteiselo voi toimia ilman, että apinat käyvät vaikkapa syöttämässä itsensä krokotiileille, jotka puolestaan elävät avoimessa altaassaan viereisessä huoneessa.

Muitakin erikoisia eläinyhdistelmiä osui kohdalle. Nämä smaragdiboat (Corallus caninus) elivät samassa terraariossa parinkin eri sammakkolajin kanssa. En tiedä, olivatko sammakot ruuaksi tarkoitettuja, mutta ainakin smaragdiboan tiedetään syövän sammakoitakin. Niiden matelijamaisen mietteliäs tuijotus ainakin vaikutti aavistuksen hyytävältä.

Suosikkieni joukossa Skansenissa ovat valtavat alligaattorikilpikonnat (Macrochelys temmickii). Siinä missä useimmat kilpikonnat vaikuttavat jokseenkin avuttomilta, alligaattorikilpikonnat tekevät jo kaukaa selväksi, ettei niiden kanssa pelleillä. Ne voivat painaa aikuisina reilusti yli sata kiloa ja ovat kotiseuduillaan USA:ssa jokseenkin kunnioitettuja olentoja. Vastoin yleistä uskomusta niiden leukojen puruvoima ei ole kilpikonnien mittapuulla erityisen suuri, mutta veitsenterävä nokka on silti vaarallinen ase.

Skansenin ulkoilmaeläintarhassa ei ollut juurikaan vähemmän eksoottista. Pohjoismaisista eläimistä mukana oli poroja, susia, kettuja ja saukkoja, mutta eniten mielenkiintoa seurueessamme herättivät ilvekset. Kaksi keskenkasvuista ilvestä jaksoi leikkiä ja nahistella vilkkaasti koko sen ajan, kun katselimme niitä. Ne painivat keskenään ja tervehtivät verkon läpi viereisen aitauksen kettua. Jotenkin lajien välinen ystävällisyys on aina erityisen lämmittävää nähtävää. Kun korkean aidan päältä tuli kurkistelemaan meluisa koululuokka, ilvekset suuntasivat mielenkiintonsa niihin. Yrittipä toinen peräti hypätä aitaa ylös lasten luo: kuvassa ilveksen ilmeestä näkee selvästi, että se on juuri loikkaamaisillaan.

Ilveshän on hyvinkin läheistä sukua kotikissalle. Niihin johtaneet kehityslinjat haarautuivat toisistaan vain noin 7 miljoonaa vuotta sitten. Niiden olemus ja elekieli on silti hämmästyttävän samanlainen, kuten muidenkin kissaeläinten.

Ulkotiloissa oli myös kotieläintarha, josta haluan jakaa tämän venyttelevän riikinkukon, ihan vain koska se on upea. Riikinkukko menestyy hämmästyttävän hyvin viileässäkin ilmastossa, vaikka sen alkuperäistä kotiseutua on Intian niemimaa ja Sri Lanka (harmikseni olin vuosi sitten väärässä osassa Sri Lankaa, enkä päässyt näkemään villiä riikinkukkoa).

Perhostalossakin muutoksia oli sitten viime tapaamisen tapahtunut hillitysti. Keskimmäiseen kasvihuoneeseen oli tosin lisätty kookas lampi, jonka keskellä oli saari täynnä punaisia flamingokukkia, ja rannalla purevista kaloista varoittavia kylttejä. Pienen kurkistelun myötä kävi ilmi, että altaassa uiskenteli täysikasvuisia oskareita (Astronotus ocellatus) ja gurameita (Osphronemus goramy). Enpä kyllä haluaisikaan joutua kummankaan lajin edustajan puremaksi.

Yhdestä akvaariosta löytyi ihastuksekseni myös komea parvi punapiraijoja. Niillä ei ollut kovin paljoa tilaa, mutta eivätpä ne akvaariossa erityisen vilkkaita kaloja olekaan. Hurjasta maineestaan huolimatta ne ovat säikkyjä ja passiivisia, joten akvaariokaloina ne eivät ole erityisen palkitsevia. Niiden kotiseuduilla Amazonillakin suurimman osan vuotta pelätympiä ovat sähköankeriaat ja myrkylliset jokirauskut, joskin kuivalla kaudella piraijojakin saa varoa.

Hassu piirre piraijoissa on se, että ne eivät harrasta kannibalismia, vaikka muuten syövätkin kaloja. Kenties samasta syystä Amazonin alueella elää kokonainen kokoelma erikokoisia ja -tapaisia tetrakaloja, joita yhdistää piraijamainen ruumiinmuoto. Esimerkiksi pakut muistuttavat erehdyttävästi piraijaa, vaikka niiden ruokavalio koostuu lähinnä hedelmistä ja pähkinöistä.

Perhostalosta vielä pari kuvaa trooppisista perhosista: ritariperhosiin kuuluva Papilio deiphobus rumanzovia Filippiineiltä…

… ja kotoisan nokkosperhosen serkku, eteläamerikkalainen Morpho achilles -morfoperhonen.

Akvaarioliike Akvarielagret oli jo nähtävyys sinänsä, mutta harmi kyllä en tullut ottaneeksi sieltä lainkaan valokuvia. Lagret lienee ainoa liike, jossa olen nähnyt hain myynnissä: keskenkasvuinen leopardihai kierteli omassa altaassaan tunnistamattomaksi jääneen vampyyrinhampaisen kalan kanssa. Kaupan oli myös esimerkiksi kolmea lajia niilinhaukia, mukaan lukien metriseksi kasvavaa koko heimolle nimensä antanutta niilinhaukea (Polypterus bichir), huvittavia nelisilmäkaloja ja lammikkokalojen osastolla Suomessakin elävän säyneen kullanväristä muunnosta ja upeita pohjoisamerikkalaisia Nothropis chromosus -särkikaloja, jotka englanniksi tunnetaan osuvasti nimellä rainbow shiner.

Kotiin mukanani lähti lopulta pieni parvi rihmatähtisilmiä (Aplocheilichthys normani), jotka ovat suomalaisen akvaarioharrastuksen piirissä lähes tuntemattomia. Ne kuuluvat kuteviin hammaskarppeihin ja ovat vaatimattoman läpikuultavia lukuun ottamatta hehkuvansinisiä silmiään, joiden “lamppuja” ne voivat sytyttää ja sammuttaa hetkessä.

Aiemmat Tukholma-artikkelit:

Trooppista Tukholmaa: perhostalo

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa.

Irlanninhirvi (Megaloceros giganteus) on sikäli harhaanjohtavasti nimetty, ettei se ollut irlantilainen, eikä oikeastaan hirvikään. Paleofiktioromaaneissaan suomalaispaleontologi Björn Kurtén käytti irlanninhirvestä nimeä shelk, joka viittaa ikivanhassa saksalaisessa runossa esiintyvään eläimeen. Suomenkielisessä käännöksessä (Kurtén nimittäin kirjoitti ruotsiksi) otus on hieman tylsemmin isohirvi. Isohirvi on yleinen teema luolamaalauksissa eri puolilla Eurooppaa, ja yksi ensimmäisistä, joiden kohdalla luolamaalaukset vaikuttivat tieteelliseen konsensukseen eläimen ulkonäöstä. Vuonna 1974 julkaistussa esseessään paleontologi Stephen Jay Gould nimittäin huomautti, että maalauksissa isohirvillä on säännönmukaisesti hartioillaan tumma, pitkäkarvainen kyttyrä, ja monien kylkeä alas kulkee tumma juova.

Pitkään oli epäselvää, kuinka naturalistisia luolamaalaukset oikein ovat. Niitä on pidetty shamanistisina töinä, jotka saattoivat esittää yhtä lailla taruolentoja tai jumalia kuin todellisia eläimiäkin ja maalattiin mahdollisesti transsissa. Tyypillisenä esimerkkinä taruolennosta pidettiin ranskalaisessa Pech Merlen luolassa olevaa sileää seinämää, jolle on maalattu kaksi täplikästä hevosta (kuvassa kopio maalauksesta tsekkiläisessä museossa, Wikimedia Commons). Muutenkin hevosten väritys maalauksissa vaihtelee tyypillisestä przewalskinhevosen hallakkoväristä harmaaseen ja lähes mustaan. Varmastikin silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Eiväthän villieläimet ole tuolla tavalla monen värisiä, vai mitä?

Ehei. Tässä kuussa julkaistun artikkelin mukaan pleistoseenikaudella Euroopassa todella oli monen värisiä villihevosia. Monikansallinen tutkimusryhmä keräsi luunäytteitä yhteensä kolmestakymmenestäyhdestä eri-ikäisestä hevosesta ja sekvensoi niistä useita DNA-jaksoja, joiden tiedetään vaikuttavan turkin väriin. Suurin osa, 18 hevosta, osoittautui ruunikoiksi eli punaruskeiksi mustalla harjalla ja hännällä. Seitsemällä hevosista oli kaksi resessiivistä a-alleelia agoutiksi kutsutussa lokuksessa. Tämä estää mustan värin rajoittamisen pelkkiin jouhiin ja tekee koko eläimestä mustan.

Todennäköisesti nämä hevoset kantoivat myös hallakkovärin tuottavaa geeniä nykyisten przewalskinhevosten (viimeisten jäljelläolevien villihevosten) ja villiaasien tapaan (Heinrich Harderin maalaus noin vuodelta 1920, Wikimedia Commons). Tätä geeniä ei ole vielä löydetty hevosen genomista, joten asiaa ei voitu tarkistaa. Hallakko aiheuttaa turkin perusvärin vaalenemisen, ruunikoilla vaalean punaruskeaksi ja mustilla tummanharmaaksi, mutta jalat ja pää pysyvät tummina. Lisäksi hallakoilla on tyypillisesti “primitiivisiä kuvioita”, kuten hevospiireissä sanotaan: selkää pitkin kulkeva tumma siima, kaksiväriset, tyveltä vaaleammat jouhet ja toisinaan tummia raitoja jalkojen yläosissa. Lienee erikseen mainitsemisen arvoista, että luolamaalauksista löytyy sekä punaruskeita että tummanharmaita hevosia, ja ne ovat tismalleen oikean värisiä.

Ruunikot ja mustat kattavat kuitenkin vasta 25/31 hevosta. Mitä olivat loput kuusi? Niin, mitäpä muutakaan kuin täplikkäitä. Ne kantoivat Lp-alleelia, joka suomeksi on nimetty hieman omituisesti tiikerinkirjavaksi, mutta taidetaan tuntea paremmin appaloosana. Lp-alleeli vuorovaikuttaa monimutkaisesti muiden geenien kanssa ja voi eri yhdistelmissä tuottaa monennäköisiä hevosia, mutta perusidea on, että hevosesta tulee valkoinen, jossa on “normaalin” pohjavärin mukaisia pilkkuja, tässä tapauksessa siis joko ruskeita tai mustia. Heterotsygooteilla, joita kaikki kuusi tutkimuksessa löytynyttä hevosta olivat, täplät ovat suuria ja tiheässä, ja lopputulos tuo mieleen dalmatialaisen. Homotsygooteilla pilkut ovat pienempiä ja niitä on harvemmassa, suunnilleen Peppi Pitkätossun hevosen tapaan.

Valkoinen, pilkullinen hevonen ei kuulosta kovin hyvin petojen silmissä piiloutuvalta. Kun vielä tiedetään, että appaloosavärin mukana tulee hämäräsokeuden aiheuttava näköaistin häiriö, tuntuu oudolta, että tällaisia hevosia on ollut, ja ne ovat vieläpä olleet melko yleisiä. Pleistoseenikauden Euroopan kymmenestä testatusta hevosesta peräti neljä oli täplikkäitä. Tutkijat arvelivat artikkelissaan, että valkoinen väri on ehkä antanut valintaetua lumisissa talvioloissa tai ollut seksuaalivalinnan suosima. Parinvalinnassahan ei juuri ole järkeä muutenkaan.

Eivät hevoset olleet jääkautisen Euraasian ainoita monivärisiä kansalaisia. Villamammuttien (Mammuthus primigenius) jäätyneissä ruhoissa on säilynyt jopa karvaa. Osa karvatupoista on vaaleita, lähes oranssinpunaisia, ja osa tummempia. Björn Kurtén aikoinaan arveli vaaleiden tupsujen vain haalistuneen vuosituhansien saatossa, ja kuvasi kirjoissaan mammutit myskihärkien tapaan mustanruskeiksi. Vuonna 2006 julkaistu DNA-analyysi sekvensoi mammuttien Mc1R-geenin, sen samaisen lokuksen, joka tuottaa tummia ja vaaleita aavikkohiiriä. Geeni tuottaa melanokortiinireseptoria: toimiva kopio johtaa runsaaseen mustan ja ruskean pigmentin, eumelaniinin, tuotantoon, kun taas huonommin toimivat alleelit lisäävät punertavan ja kellertävän feomelaniinin osuutta.  Tutkimus oli hyvin pieni, vain neljän yksilön kokoinen, mutta se paljasti kaksi alleelia: yhden täysin toimivan, joka lienee kuulunut tummaturkkiselle mammutille, ja toisen, jonka tuottama proteiini on hädin tuskin käyttökelpoinen, ja tuloksena lienee ollut punaturkkisia mammutteja.

Sama geeni aiheuttaa myös ihmisillä punaisen hiustenvärin ja samalla kalpeamman ihon. Vuonna 2007 julkaistu tutkimus sekvensoi Mc1R-geenin kahdelta neandertalilaiselta, ja tulokset olivat taas hämmästyttäviä. Molemmat kantoivat geenistä mutanttiversiota, joka ei ole sama kuin ihmisen punapäisyysalleeli, mutta aiheuttaa suurin piirtein saman vaikutuksen. Tutkimusryhmä arvelee, että neandertalilaistenkin hiusten väri vaihteli, vaikkei löytänytkään tummemman hiustenvärin variantteja pikkuruisesta otoksestaan. On nimittäin epätodennäköistä, että lämpimämmillä seuduilla eläneillä neandertalilaisilla olisi ollut tätä alleelia, koska eumelaniinin puute tekee ihosta myös herkän auringon säteilylle – kaikkihan tietävät, että punapäät eivät rusketu, vaan palavat.

Nykyajan lauhkean vyöhykkeen nisäkkäisiin verratessa tuntuu siltä, kuin ne eivät olisi lainkaan yhtä vaihtelevia. Kaikki przewalskinhevoset ovat ruunikoita, kaikki visentit ja hirvet tummanruskeita, kaikki sudet (napasusia lukuun ottamatta) enemmän tai vähemmän harmaita. Eikä nykyisten eläinten yksipuolisuus taida olla pelkkää mielikuvituksen tuotetta: kun geneettisin menetelmin on vertailtu nykyisiä eläimiä niiden pleistoseenikautisiin lajitovereihin, niiden geneettinen monimuotoisuus on poikkeuksetta vain murto-osa entisestä, olipa kyse biisoneista, ruskeakarhuista, susista tai myskihäristä. Myös morfologia, ruumiinrakenne, oli ainakin pleistoseenikautisilla biisoneilla ja hevosilla monimuotoisempi kuin nykyisillä vastineilla (kuva: hevosia Chauvet-luolassa Ranskassa, Wikimedia Commons).

Monimuotoisuuden katoaminen näyttää ajoittuneen samaan aikaan sekä viime jääkauden loppumisen että ihmisen levittäytymisen kanssa, ja samoihin aikoihin suuri joukko lajeja kuoli kokonaan sukupuuttoon: mammutit, sapelihammaskissat, villasarvikuonot, Euroopan myskihärät ja hyeenat, Amerikan villihevoset ja kamelit, kummankin mantereen leijonat. Jääkauden ihmisten erikoinen Eeden koki nopean lopun, olivatpa sen syynä ihmiset itse, ilmasto tai – todennäköisimmin – molemmat.

Lähteitä ja lisätietoa:

Gurney Journey: Sleuth work on Irish elk. Dinotopia-kirjailija ja taiteilija James Gurneyn näkemys isohirven rekonstruoinnista, kera luolamaalauskopioiden.

Björn Kurténin tuotantoa: esseekokoelmat Kuinka mammutti pakastetaan (1982) ja Viattomat tappajat (1988), paleofiktioromaanit Musta tiikeri (1978) ja Mammutin suojelija (1984).

Pruvost ym. 2011: Genotypes of predomestic horses match phenotypes painted in Paleolithic works of cave art. PNAS

The Guardian: Cave art: what DNA can’t tell us about the spotty horses. Taidebloggaajan näkemys täplikkäiden hevosten taiasta.

Wikipedia: Equine coat color. Johdatus hevosten väreihin ja niiden periytymiseen.

Römpler ym. 2006: Nuclear gene indicates coat-color polymorphism in mammoths. Science.

Lalueza-Fox ym. 2007: A melanocortin 1 receptor allele suggests varying pigmentation among Neanderthals. Science

Hofreiter & Barnes 2010: Diversity lost: are all Holarctic large mammal species just relict populations? BMC Biology

BBC Science: Neanderthals ‘were flame-haired‘.

Luolamaalausten tyyliä jäljittelevät isohirvi, hevoset ja mammutit ovat omia töitäni.

Pulassa ollaan kuitenkin jo hyvän aikaa ennen varsinaista sukupuuttoa. Luonnonsuojelussa taistellaan aikaa vastaan, sillä uhanalaisten lajien populaatiot ovat yksinkertaisesti liian pieniä ollakseen elinkelpoisia pitkällä tähtäimellä – ja joskus tilaa niiden kasvuun ei yksinkertaisesti enää ole. Onko tilanne tosiaan näin toivoton, ja mistä luonnonsuojelijat oikein keräävät optimisminsa? Kuinka uhanalaisten eläinten säilymistä pyritään turvaamaan? Millaisin silmin tulevaisuuteen pitäisi katsoa?

Tällä kertaa aiheena ovat lähinnä ne suuret karismaattiset eläimet: pienten eläinten suojelua pohditaan sitten toisen kerran.

Viime vuosikymmeninä pienten populaatioiden ongelmia on tutkittu valtavasti, onhan niiden ratkaiseminen lukuisten lajien tulevaisuuden vuoksi välttämätöntä. Tiedetään, että pienessä populaatiossa väistämättä ilmenevä sisäsiitos aiheuttaa useimmilla lajeilla sairauksia ja yleistä lisääntymiskyvyn heikkenemistä. Samalla satunnaisajautuminen kaappaa vallan luonnonvalinnalta evoluutiota ajavana voimana. Käytännössä useimpien uhanalaisten lajien evoluutio on lähes neutraalia. Ne eivät siis enää kykene sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin tai edes säilyttämään olemassaolevia sopeumiaan. Ne menettävät geneettistä monimuotoisuuttaan jatkuvasti ja satunnaisesti.

Tuloksena on muun muassa perinnöllisten sairauksien yleistyminen. Normaalioloissa luonnonvalinta pitää resessiiviset eli peittyvät sairaudet hyvin harvinaisina, mutta ei yleensä poista niitä kokonaan. Pienissä ja sisäsiittoisissa populaatioissa luonnonvalinta ei enää pure, ja hyvinkin vahvasti haitalliset geenit pääsevät yleistymään. Esimerkiksi Barrow-saaren vallabeilla tavataan yleisesti kroonista anemiaa, floridalaisilla puumilla sydänvikoja, harjasusilla munuaiskiviä ja epilepsiaa ja kaliforniankondoreilla kääpiökasvuisuutta (kuva: kaliforniankondori, Chuck Szmurlo/Wikipedia).

Eivätkä tappavat sairaudet ole pienten populaatioiden ainoa ongelma. On vahvoja todisteita siitä, että vaikka suoranaisia sairauksia ei mukana olisikaan, geneettisen monimuotoisuuden väheneminen laskee elinkelpoisuutta vauhdikkaasti. Esimerkiksi kymmenen prosentin geneettisen monimuotoisuuden menetys laskee kelpoisuutta, eli yksilön keskimäärin aikaansaamaa elinkelpoisen jälkikasvun määrää, keskimäärin 25 %.

Ja tämä luku on vankeudesta: luonnon ankarammissa oloissa, ilman eläinlääkärinhoitoa ja automaattisesti nenän eteen tulevaa ruokaa, se on huomattavasti isompi. Esimerkiksi Uuden-Seelannin kakapoja (Strigops habroptila) oli pahimmillaan alle 60, joista yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat kotoisin jo alun perin pienestä ja sisäsiittoisesta saaripopulaatiosta. Viime vuosina ne ovat alkaneet kärsiä sisäsiitoksen mukanaan tuomasta hedelmättömyydestä yhä pahemmin. Koko lajin toivo lepää oikeastaan viime vuonna kuolleen Richard Henry -kakapon kolmessa poikasessa, jotka ovat geneettisesti riittävän erilaisia palauttamaan edes hieman monimuotoisuutta.

Tosin on muistettava, että sisäsiitoksen haitallisuus on pitkälti tuurista kiinni: hyvällä onnella populaatio saattaa toipua hyvinkin pienestä aallonpohjasta ilman näkyviä haittoja, kuten pohjanmerinorsujen (Mirounga angustirostris) ja Suomen valkohäntäpeurojen (Odocoileus virginianus) kanssa kävi. Pohjanmerinorsuja oli 1900-luvun alussa vain pari-kolmekymmentä yksilöä, mutta rauhoituksen myötä kanta pääsi toipumaan, ja nyt niitä on parisataa tuhatta. Suomalaiset valkohäntäpeurat puolestaan polveutuvat alle kymmenestä 30-luvulla maahantuodusta peurasta, ja kanta on pyörinyt jo vuosikymmeniä kymmenissä tuhansissa.

Kuinka monta yksilöä sitten itse asiassa on pieni populaatio? Tässä kohtaa mukaan tulee efektiivisen populaatiokoon käsite. Efektiivinen populaatiokoko on se teoreettisen ihannepopulaation koko, joka menettää geneettistä monimuotoisuuttaan yhtä nopeasti kuin tarkastelun kohteena oleva populaatio. Kuulostaa hankalalta, mutta ihannepopulaatiota voidaan käyttää monenlaisten teoreettisten ennusteiden tekoon, koska se on niin yksinkertainen. On käynyt ilmi, että ennusteet pitävät yleensä kutinsa myös todellisessa maailmassa.

Teoreettisessa ihannepopulaatiossa ei tapahdu populaatiokoon vaihtelua, yksilöt eivät valikoi lisääntymiskumppaneitaan, ei tapahdu mutaatioita eikä yksilöitä saavu tai muuta pois. Kummankin sukupuolen edustajia on aina tismalleen yhtä monta, ja niistä jokainen on lisääntymisiässä. Eri yksilöt myös saavat jälkikasvua suunnilleen normaalijakauman mukaisesti, eli keskinkertaisia poikuekokoja on eniten, ja määrä laskee tästä käyrän mukaisesti kumpaankin suuntaan.

Ihannepopulaation avulla on laskettu että 500 yksilön efektiivinen populaatiokoko on vähimmäismäärä, joka tarvitaan geneettisen monimuotoisuuden ylläpitämiseen pitkällä aikavälillä. Muussa tapauksessa sisäsiitos ja satunnaisajautuminen vievät populaation vähitellen yhä pahempaan pulaan, vaikka siinä saattaakin kestää kauan.

500 ei vielä kuulosta aivan mahdottomalta, mutta masennus iskee, kun kuulee, kuinka kaukana efektiivinen populaatiokoko itse asiassa on todellisesta yksilömäärästä. Keskimäärin se on kymmenisen prosenttia, joten tarvitaan viitisentuhatta eläintä, jotta joukko pysyy elinkelpoisena. Äärimmäisen uhanalaisia nisäkkäitä ja lintuja on järjestään paljon vähemmän, ja uhanalaisiksikin luokiteltuja usein: vesipuhveleita on 3400, suippohuulisarvikuonoja 1800, jättiläispandoja pari tuhatta, kaliforniankondoreja 400, espanjanilveksiä on noin sata, kakapoja 122, aasiangepardeja 60, saimaannorppia 290.

Luonnonsuojelijat ajattelevat pidemmälle tulevaisuuteen kuin luulisi. Edesmennyt Gerald Durrel oli se mies, joka muutti eläintarhojen roolin. Ei varmastikaan yksinään, mutta historiankirjoihin hän on jäänyt nokkamiehenä. 1900-luvun alkupuolella eläintarhat olivat villieläinten suurkuluttajia, joiden tehtävä oli tehdä rahaa huvittamalla ihmisiä. Vuosisadan loppuun mennessä ne olivat kokeneet massiivisen muodonmuutoksen luonnonsuojelun ja tiedotuksen keskuksiksi. Keksittiin, että eläimiä voidaan kohdella niin hyvin, että ne lisääntyvät vankeudessa ja sitten palauttaa luontoon.

On arvioitu, että seuraavien kahdensadan vuoden aikana 4000-6000 selkärankaislajia tulee vaatimaan kasvatusta vankeudessa, koska niiden suojelu luonnossa ei vain ole joko mahdollista tai riittävää. Yhä pahentuneen sammakkoeläinkriisin myötä lukumäärä on arviolta tuplaantunut. On selvää, ettei ainakaan nykyisellään resursseja tule olemaan puolillekaan. Monien kohdalla uhanalaisuuden ensisijaisena syynä ei ole metsästys tai ympäristömyrkyt, vaan yksinkertaisesti se, ettei tilaa ole enää tarpeeksi. Ihmisväestön ja luonnonvarojen kulutuksen kasvaessa edelleen vaikuttaa ilmeiseltä, ettei tilaa myöskään tule olemaan.

Vankeudessa kasvatuksesta on hyviäkin kokemuksia, ja niistä useimmin kuulee tiedotusvälineissä: esimerkiksi przewalskinhevonen, visentti ja kaliforniankondori olisivat kadonneet kauan sitten ilman tarhausta. Pääosin uudelleenistutukset ovat kuitenkin menneet surkeasti pieleen. Vain kymmenkunta prosenttia istutuksista on onnistunut siinä määrin, että istutetut eläimet ovat jääneet eloon ja pystyneet lisääntymään. Toisinaan mokat ovat olleet ilmiselviä: eläimet on palautettu niille sopimattomaan elinympäristöön tai asutuksen tuntumaan, josta ne on välittömästi ammuttu tai ne on vain heitetty luontoon opettamatta niitä edes etsimään ravintoaan itse.

Hienovaraisempiakin tapoja mennä metsään riittää. Sosiaalisilla eläimillä on usein kulttuurina sukupolvelta toiselle välittyviä tapoja, kuten hanhien, kurkien ja afrikannorsujen muuttoreittejä, jotka tietenkin katoavat vankeudessa välittömästi. Geneettinen vankeuteen sopeutuminen alkaa sekin heti, ja sen suosimat ominaisuudet voivat olla suorastaan päinvastaisia kuin luonnossa tarvitaan – vaikkapa varovaisuus ja ihmispelko. Viimeisimpänä, vankeudessa on äärimmäisen kallista pitää yllä niin suurta populaatiota, että efektiivinen populaatiokoko olisi edes lähellä tarvittavaa viittäsataa.

Niinpä luonnonsuojelijat ovat jälleen päätyneet kompromissiratkaisuun. Nykyinen lähestymistapa on pyrkiä säilyttämään vankeudessa elävien eläinten geneettisestä monimuotoisuudesta 90 % sadan vuoden ajan. Tämäkin, kuten aiemmin kerroin, laskee elinkelpoisuutta selvästi, mutta luultavasti ei vielä kohtalokkaasti.

Ja miksi juuri sata vuotta? Takana ovat ihmisväestöä koskevat ennusteet. Populaation kasvu on vihdoin vähitellen taittumassa, ja optimististen ja keskimääräisten väestöennusteiden mukaan se kääntyy jopa laskuun vuosien 2040 ja 2080 välillä (kuvassa alla YK:n väestöennusteet vuoteen 2100 saakka, Loren Cobb/Wikipedia). Sadan vuoden kuluttua väestö ei siis enää kasva ja -optimismisempien mukaan – saattaa jopa olla pienempi kuin nyt: silloin hävitettyjä ekosysteemejä voidaan alkaa ennallistaa ja eläimiä palauttaa luontoon.

Tällaista optimismia ei voi kuin ihailla. On pessimistisempien väestöennusteiden mukaan vallan mahdollista, että väestö napsahtaa sadassa vuodessa neljääntoista miljardiin ja on silloin edelleen kasvussa. Tässä tapauksessa ei sarvikuonoilla, tiikereillä ja muilla paljon tilaa vaativilla suurilla eläimillä ole käytännössä tulevaisuutta, eikä meillä ihmisilläkään tule olemaan erityisen mukavat oltavat.

Saatan olla kovin naiivi, mutta minusta näyttää nyt siltä, että ihmiskunta tarvitsee kokonaan uuden ajattelutavan, paradigmanmuutoksen. Väestön kasvaessa ei ole enää mahdollista sulloa villiä luontoa suojelualueille ja aidata niitä. Totta kai suojelualueetkin ovat elintärkeitä, mutta niistä ei vain voida tehdä niin suuria tai kattavia, että megafauna pystyisi elämään niillä. Joko kerromme lapsenlapsillemme, että maailmassa oli hienoja eläimiä, mutta tapoimme ne – tai opettelemme elämään niiden kanssa.

Ryhmä geologeja on viime vuosina ehdotellut, että siirtyisimme holoseenista uudelle geologiselle aikakaudelle nimeltä antroposeeni. Antroposeenin idea on, että ihmisestä on tullut maapallon tärkein vaikuttava voima. Mitään konkreettista muutostahan se ei tuo, vaan nimenomaan ajattelutavan muutoksen. Ihmiset olisivat tämän maailman hallitsijoita, eräänlaisia planetaarisia puutarhureita. Ja vallan tiedostamisen mukana ehkä tulisi vastuu. Yksi antroposeenin ajajien keskeisistä ideoista ovat planetaariset rajat sille, kuinka paljon luontoa voidaan muokata, ja biodiversiteetin hävitysmittari on rutkasti punaisella (kuva: Nature).

Hyperion-kirjojen Hyljittyjen filosofiaa lainaten: ihmisten ei kuuluisi pakottaa maailmaa sopeutumaan omiin oikkuihinsa, vaan sopeutua itse. Jos jollakin alueella on niin paljon susia, että lammastarhaus ei kannata, joko rakennetaan lampaiden ympärille korkeampi aita tai vaihdetaan alaa sen sijaan, että hävitetään kaikki sudet.

Rohkaisevia paikallisia esimerkkejä on jo. Esimerkiksi Kenian ja Somalian rajalla rutiköyhä maalaisväestö on ryhtynyt vapaaehtoisesti suojelemaan äärimmäisen uhanalaista hirola-antilooppia yksinkertaisesti, koska pitävät siitä. Uudessa-Seelannissa tappavien rotanloukkujen pitämisestä puutarhassa on tullut yleinen tapa paikallista lajistoa uhkaavien tulokkaiden kurissa pitämiseksi. USA:ssa sukupuuton partaalla käyneen kaliforniankondorin pelastamisesta on tullut yksi kaikkien aikojen kalleimmista suojeluprojekteista, johon on uhrattu kymmeniä miljoonia dollareita.

Suomessa tällainen ajattelu tuntuu olevan edelleen hämmästyttävän vierasta: suurpetojen hävitysvaatimukset ovat jo kaikille tuttuja, mutta vielä hämmästyttävämpää on, että Saimaan alueen harrastajakalastajat (tai ainakin äänekäs vähemmistö) pitävät saimaannorpan poikasten suojelemiseksi annettua paikallista, lyhytaikaista verkkokalastuskieltoa ihmisoikeusrikkomuksena. Ja kyseessä on sentään vain yksi harrastusväline vastaan maailman harvinaisimman hylkeen tulevaisuus.

Lähteitä ja lisälukemista:

Frankham ym: Introduction to Conservation Genetics (toinen painos, 2009). Luonnonsuojelugenetiikan oppikirja, josta suuri osa tämän artikkelin genetiikan tiedoista ja useimmat tapausesimerkit ovat peräisin.

Michael E. Soulé: Viable Populations for Conservation (1986). Luonnonsuojelubiologian klassikkoteos, josta ovat peräisin sellaiset korkealentoiset ajatukset kuin sadan vuoden suojelusuunnitelmat.

Amphibian Ark. Uhanalaisten sammakkoeläinten pelastamista eläintarhoissa ajavan järjestön kotisivut.

Nature Specials: Planetary boundaries (2009). Nature-lehden erikoisnumero, jossa käsitellään planetaarisia rajoja, joita ihmisen maapallon hallitsevana voimana pitäisi opetella noudattamaan.

National Geographic: Entire mammal genus on brink of extinction. Hirolan kohtalosta ja suojelusta.

Länsi-Savo: Viiala teilaa uudet kalastuskiellot. Saimaannorpan suojelu ihmisoikeusrikkomuksena.

Kuvat, joiden tekijää ei erikseen mainita, ovat omiani.

Olen aina pitänyt Suomen kaloja jokseenkin epäkiinnostavina. Olen toki ollut tietoinen muutamasta mielenkiintoisesta piirteestä, kuten alkoholilla käyvästä ruutanasta, mutta yleisesti ottaen olen ollut siinä epämääräisessä mielikuvassa, että Suomessa on hyvin vähän kalalajeja, ja ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän tavanomaisia ja tylsiä.

Olin aivan väärässä.

Kävin juuri suomen kalojen lajintuntemuskurssin, jonka varsinaisiin oppimistavoitteisiin kuului reilun seitsemänkymmenen tavallisimman kalalajin tunnistaminen, tieteellisen nimen, kutuajan ja summittaisen levinneisyyden muistaminen. Aivan poikkeuksellisen informatiiviselta luennolta sai lisäksi aika kasan muutakin nippelitietoa, ja vielä lisää tulin oppineeksi, kun selailin netistä tarkennuksia tenttiin lukiessa.

Tiesitkö, että siloneulan ja särmäneulan koiraat tulevat raskaaksi ja synnyttävät? Tai että Suomen rannikolla esiintyy hintelä, sudenkorennon näköinen kolmipiikin sukulainen nimeltä vaskikala (kuva alla: Wikimedia Commons)? Nelisarvisen härkäsimpun jääkaudella järviin eristyksiin jääneillä reliktipopulaatioilla ei ole sarvia, kuore tuoksuu voimakkaasti tuoreelta kurkulta ja imukuppivatsaisen rasvakalan koiras muuttuu kutuaikana räikeän punaiseksi.

Eikä suomalaisten kalojen genetiikkakaan aivan normaalia ole. Esimerkiksi suomalaisten evoluutiobiologien kirjassa Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä (Bargum & Kokko 2008) esitellään Meksikossa elävä kirjomolli (Poecilia formosa), josta on uskomattoman lisääntymistapansa vuoksi tullut suosittu esimerkki evoluution oudommista poluista. Kirjomollia kutsutaan usein virheellisesti “amazonmolliksi” tai “amazoninmolliksi” suorana käännöksenä englanninkielisestä nimestään, amazon molly. Nimi ei kuitenkaan viittaa Amazonjokeen (miksi ihmeessä viittaisi, kun laji on Meksikosta?) vaan kreikkalaisen mytologian amatsoneihin, pelkistä naisista koostuvaan soturiheimoon, joka kaappasi naapurikansojen miehiä orjikseen saadakseen lapsia. Kaikki kirjomollit ovat nimittäin naaraita, ja ne todella ryöstävät miehiä lisääntyäkseen.

Kirjomollinaaraat viettelevät samoilla alueilla eläviä purjemolli- ja meksikonmollikoiraita, parittelevat näiden kanssa, mutta hylkäävät sitten koiraiden lahjoittamat geenit ja tuottavat itsestään klooneja. Vaikuttaa siltä, että partenogeneettiset eli neitseellisesti lisääntyvät eläimet usein kaipaavat jonkin ärsykkeen, joka laukaisee alkionkehityksen, vaikka varsinaista hedelmöitystä ei tapahdukaan. Kirjomollit parittelevat lähilajien kanssa, kun taas New Mexicossa ja Arizonassa elävän piiskahäntäliskon (Cnemidophorus neomexicanus) naaraat harrastavat yhdysvaltalaisittain uskomatonta siveettömyyttä ja parittelevat rooleja vaihdellen keskenään. On mielenkiintoinen valinta, että “lesboliskon” lempinimen ansaitusti hankkinut lisko on New Meksikon osavaltion tunnusmatelija.

Voisi luulla, että tällaiset eksoottiset elämäntavat kuuluvat kaukaisiin maihin, mutta ei. Suomeen viime vuosina omine nokkineen Virosta levinnyt hopearuutana (Carassius gibelio tai C. auratus gibelio) on kirjomollin hengenheimolainen. Suurin osa Suomeen saapuneista hopearuutanoista on triploideja eli kaksinkertaisen sijaan kolminkertaista kromosomistoa kantavia naaraita. Nämä pystyvät lisääntymään partenogeneettisesti, mutta mätimunien on kehittyäkseen saatava eräänlainen lähtösignaali maitisolulta – ja tähän tarkoitukseen ne käyttävät muita särkikaloja, joiden kutuparviin ne keväisin liittyvät hopeiset kyljet viettelevästi kimaltaen (kuva: Piet Spaans/Wikipedia. Kuvan hollantilaiskala lienee samaa alkuperää kuin Suomen kanta).

Eikä hopearuutana lakkaa edelleenkään hämmästyttämästä. Lajin alkuperäistä levinneisyyttä on hankala selvittää, koska sitä on istutettu pitkin Eurooppaa ja Aasiaa jo pitkään, mutta siihen kuuluu ainakin suuria alueita Kiinasta ja Siperiasta. Oli kuinka oli, näyttää siltä, että hopearuutana on yhtä kuin kultakala. Tuore japanilainen dna-analyysi totesi kiinasta pyydettyjen hopearuutanoiden olevan jalostettujen kultakalojen lähimpiä sukulaisia. Suomen kalastoon on siis äskettäin saapunut partenogeneettinen villi kultakala. Toinen lemmikkikala on karppi, josta saattaa Suomenkin vesissä tavata kummallisia jalostusmuotoja.

Ehkä eniten häkellyin siitä, kuka kumma on päättänyt Suomen valtion 1900-luvun kalatalouspolitiikasta. Koska en ole koskaan liiemmin harrastanut kalastusta, ovat kalatalouden realiteetit minulle aivan vieraita. Kuulostaako tylsältä aiheelta? Ehkä, mutta siinä on tehty sellaisia kardinaalikokoluokan mokia, että tylsäkin politiikka muuttuu lähinnä tragikoomiseksi, ainakin ekologin näkökulmasta.

Olen kirjoittanut vieraslajien aiheuttamista ongelmista useaan otteeseen tässäkin blogissa: esimerkiksi kuinka rotat syövät elävältä kaukaisten luotojen merilintuja ja käärmeenpääkalat ahmivat pieniä uikkuja sukupuuttoon Madagaskarilla. Siinä, missä maaeläinten siirto ja luontoon istutus on ymmärretty riskialttiiksi puuhaksi jo pitkään, on kaloja siirrelty niin ammatti- kuin urheilukalastuksenkin tarpeisiin holtittomasti. Vaikutelma on lähinnä se, että kalanpoikasia on suuremmin valikoimatta haalittu eri puolilta maailmaa ja istutettu kokeilumielessä kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin vesistöihin. Kuten kurssin ohjaaja asian ilmaisi, koko maasta tuskin löytyy lutakkoa, johon ei olisi joskus jotain yritetty istuttaa, eikä Suomi ole siinä mitenkään poikkeuksellinen maa.

Samalla, kun kotimaiset lohikalakannat ovat harvinaistuneet harvinaistumistaan, Suomeen on erityisesti 50-60-luvuilla yritetty istuttaa lukuisia pohjoisamerikkalaisia vastineita: koiralohta, kuningaslohta (yllä, täältä), kyttyrälohta, kirjolohta, puronieriää, harmaanieriää. Vielä villimmältä kuulostavat puolenkymmenen eri sampilajin, meribassin, aurinkoahventen ja kelttien istutusyritykset, jotka kaikeksi onneksi epäonnistuivat myös.

Tuontikaloista muun muassa pohjoisamerikkalainen puronieriä, siperialainen peledsiika, itäaasialainen hopearuutana ja pikkuruinen allikkosalakka Venäjältä ovat asettuneet taloksi, samoin pohjoisamerikkalainen piikkimonni, vaikken ymmärrä, kuka pieniä, piikkisiä monneja on ylipäätään halunnut istuttaa. Kuitenkin esimerkiksi karpin ja kirjolohen “luonnonkannat” ovat ainoastaan jatkuvien istutusten varassa, koska kumpikaan laji ei Suomen oloissa lisäänny. Kummallista kyllä, toisaalta Suomesta sukupuuttoon kuolleen monnin (Silurus glanis) takaisin istuttamista pidetään liian vaivalloisena.

Tai ehkä monni on vain kertakaikkiaan liian pelottava. Aikuisten kalojen tiedetään syöneen sorsia ja jopa pieniä koiria (kuva: Joe Pell/Flickr).

On kalaistutuksista toki iloakin. Kun käytännössä kaikki maan lohikalakannat ovat enemmän tai vähemmän uhanalaisia, satojen tuhansien poikasten vuosittaiset istutukset auttavat kantoja kestämään kalastuksen paineen. Siihen nähden, kuinka voimakkaasti Suomessa paheksutaan uhanalaisten eläinten kauppaa ulkomailla, on itse asiassa hämmästyttävää, kuinka helposti marketin kalatiskiltä löytyy sukupuuton uhkaamien kalakantojen edustajia. Esimerkiksi nahkiainen, järvisiika ja Etelä-Suomen harjus ovat viime vuoden uhanalaisuuskartoituksessa silmälläpidettäviä ja Itämeren lohi ja plankton- ja karisiiat vaarantuneita. Paremmin suomalaisilla järvikaloilla menee kuin valtamerten ryöstökalastetuilla kalakannoilla, muttei kovin paljon paremmin.

Erityismaininnan sekä oudon biologian että luonnonsuojelun epäonnistumisen piiristä ansaitsee vielä ankerias (Anguilla anguilla). Satoja vuosia ankeriaiden alkuperästä liikkui mitä villeimpiä tarinoita, koska kukaan ei ollut koskaan nähnyt ankeriaan poikasta. Vasta 1800-luvun lopulla valkeni, että jo pitkään tunnettu lehdenmuotoinen Leptocephalus-niminen merikala on itse asiassa yksi ankeriaan lukuisista toukkamuodoista (kuva: meriankeriaan toukka. Kils/Wikipedia).

Tarkempi tarkastelu osoitti, että joissa ja järvissä elävät kellertävät ankeriaat (kasvuankeriaat tai kelta-ankeriaat) muuttuvat riittävän suuriksi kasvettuaan, ehkä vasta 20 vuoden iässä, hopeanhohtoisiksi ja suurisilmäisiksi vaellusankeriaiksi. Samalla niiden ruuansulatuselimistö surkastuu ja ne alkavat vastustamattomalla vimmalla pyrkiä merelle. Vaellusankeriaat saattavat ylittää yöaikaan suuriakin maakannaksia kosteassa maassa ryömien.

Normaalien vaelluskalojen tapaan ne eivät kuitenkaan kude Itämeressä, vaan jatkavat matkaa vielä mereen päästyäänkin. Matkan tarkat yksityiskohdat ovat hämärän peitossa, mutta kuukausia myöhemmin ankeriaat joka tapauksessa ilmaantuvat 6000 kilometrin päähän Sargassomerelle, pahamaineiselle Bermudan kolmiolle, jossa ne kutevat yhdessä sukulaislajinsa amerikanankeriaan kanssa. Sitten aikuiset ankeriaat kuolevat (tai niin arvellaan – ainakaan ne eivät tule takaisin), ja poikaset aloittavat pitkän vaelluksen takaisin suomalaisiin jokivesiin. Lehtimäiset Leptocephalus-toukat muuttuvat ensin läpikuultaviksi, matomaisiksi lasiankeriaiksi (kuvassa: Uwe Kils/Wikipedia) ja sitten tummemmiksi elvereiksi, jotka pyrkivät jokia ylös makeisiin vesiin. On arvoitus, kuinka ne oikein osaavat perille. Leptocephalus-toukilla ei myöskään ole toimivaa ruuansulatuselimistöä, ja on täysi mysteeri, mistä ne saavat energian kasvuunsa, tuhansien kilometrien vaelluksesta puhumattakaan.

Siihen ankeriaiden tarina Suomessa yleensä päättyy. Koko maan ankeriaskanta on nykyään jokseenkin täysin istutusten varassa, sillä harvat rannikollemme vielä saapuvat elverit yleensä kuolevat patojen ja muun jokirakentamisen taakse pääsemättä koskaan vanhempiensa kotivesiin. Luonnonvarainen ankeriaskanta luokitellaankin tuoreessa uhanalaisuusarviossa erittäin uhanalaiseksi. Istutetut kalatkin ovat pois luonnonkannoista toisaalta, koska ne pyydystetään lasiankeriaina tai elvereinä rannikolta ja kuljetetaan sisämaahan: aikuiset ankeriaat eivät voi lisääntyä, elleivät ne ole ensin saaneet suorittaa kuudentuhannen kilometrin vaellustaan, ja Leptocephalus-toukat ovat hyvin hauraita. Niiden kasvatukseen ollaan vasta kehittämässä keinoja.

Laajalti Eurooppaan levinneen ankeriaan uhanalaisuusluokitus maailmanlaajuisessa IUCN:n asteikossa on vielä astetta vakavampi: äärimmäisen uhanalainen. Se on siis pahemmassa hädässä kuin panda tai oranki. Sargassomereltä saapuvien lasiankeriaiden määrä on laskenut 1980-luvulta arviolta 98 %, eivätkä ne sitä ennenkään varsinaisesti runsaita olleet. Aikuiset ankeriaat ovat pitkäikäisiä, ja kestää aikansa ennen kuin kasvuankeriaiden kanta romahtaa vastaavasti, mutta se on jokseenkin väistämätöntä.

Omituista kyllä uhanalaisuuden syyt ovat tuntemattomat sekä suomalaisen uhanalaisuustoimikunnan että IUCN:n tiedoissa, mutta patojen lisäksi on epäilty muun muassa saasteita, ilmastonmuutosta ja istutusten mukana levinnyttä loismatoa. Länsi-Euroopassa vaikuttanee myös ylikalastus: lasiankeriaiden hinta oli vuonna 2006 kivunnut uskomattomaan 750 euroon kilolta, vaikken osaakaan kuvitella kuinka niitä syödään. Vuonna 2007 ankerias hyväksyttiin yhdeksi harvoista CITES-sopimuksen alaisista kaloista ja nykyinen uhanalaisuusluokitus astui voimaan 2009. Nyt sen kauppa on vihdoin päätynyt erikoisluvanvaraiseksi, mutta kannan romahduksen alusta rauhoitukseen kului kolmisenkymmentä vuotta täällä sivistyneessä Euroopassakin.

Toivotaan, että myöhässä alkaneet suojelutoimet tuottavat tulosta, eikä eurooppalaisen ankeriaan uskomaton kutuvaellus lopu kokonaan ennen kuin sitä ehditään edes tuntea.

Lähteitä ja lisälukemista:

Suomen eläimet, osa 3: kalat, sammakkoeläimet ja matelijat (1984). – edelleen arvostettu ja kattava kirja, vaikka levinneisyys- ja yleisyystiedot alkavatkin olla vanhentuneita.

Luontoportti – kalat. Yleistietoa ja tunnistusapua Suomen vakituisiin kalalajeihin.

Lauri Urho 2008: Suomessa tavatut kalalajit. Pdf-tiedostona aukeava lista kaikista Suomessa tavatuista kalalajeista.

Zhou ym. 2000: Genetic evindence for gonochoristic reproduction in gynogenetic silver Crucian carp (Carassius auratus gibelio Bloch) as revealed by RAPD assays. Journal of Molecular Evolution.

Komiyama ym. 2009: An evolutionary origin and selection process of goldfish. Gene.

RKTL tiedotteet: Meriharjus, järvilohi ja Saimaan nieriä sukupuuton partaalla – meritaimenella sama kohtalo. Tiedote kalojen asemasta vuoden 2010 Punaisella listalla.

RKTL.fi: Ankerias

IUCN Red List: Anguilla anguilla

Viikonloppuna törmäsimme mainioon ihmissusi-seurapeliin, jossa pelikierroksella päivisin kaikki pelaajat pelaavat kyläläisiä, lisäksi yövuorolla pelaavat kylän pari ihmissutta.

Pelikierroksella yksi kyläläinen kuolee yöllä ihmissusien raatelemana, minkä takia kyläläisten on päivisin keskuudestaan valittava tapettavaksi yksi, joka vaikuttaa eniten ihmissudelta. Vuorokaudessa kylästä lähtee siis kaksi pelaajaa, jotka usein molemmat ovat viattomia kyläläisiä. Peli päättyy pelaajien vähennyttyä merkitsevän lopputuloksen saamiseksi, esim. kyläläiset voittivat.

Jos kiinnitetään ihmissusien määrä kahteen ja oletetaan, että – sanotaan vaikka Ketunvehtun – asukkaat eivät keskuudestaan onnistu päivisin ikinä tappamaan ihmissutta, päästään haasteeseen. :)

Mikä tämän kuvitellun Ketunvehtun minimikoko tulisi olla, että se kestäisi päivittäiset kaksi kuolemaa?

Ketunvehtun kuvitteellisessa kylässä on siis kaksi ihmissutta, joita ei koskaan saada kiinni. Joka yö ne syövät yhden kyläläisistä, ja päivällä vainoharhaiset kyläläiset tappavat yhden omistaan luullen tätä ihmissudeksi. Seurapelissä pelaajia on usein korkeintaan kymmenkunta, eikä peli ehdi kestää montaakaan vuoroa ennen kuin joko ihmissudet tai kyläläiset on tapettu, mutta entäpä oikeassa kylässä? Ketunvehtu menettää vuodessa 730 asukasta, ja nyt olisi tarkoitus pohtia, kuinka suuri kylän täytyy olla, jotta se ei kuole sukupuuttoon.

Ensiksi täytyy tietenkin tietää, kuinka nopeasti kyläläiset lisääntyvät. Teollisuusmaissa normaali vuosittainen kasvu on alle yhden prosentin, mutta koska Ketunvehtu kuuluu selvästi fantasiamaailmaan, siellä ei varmaankaan harrasteta nykyaikaista syntyvyyden säännöstelyä, vaan lasten määrään vaikuttaa ennen kaikkea ympäristön kantokyky.

Koska ihmissudet ovat älykkäitä, ne varmasti tietävät populaation tuottavuuden olevan korkeimmillaan silloin, kun se on noin puolet ympäristön kantokyvystä. Silloin lisääntymiskykyisiä äitejä on mahdollisimman paljon ilman, että kukaan joutuu kärsimään ruuan taikka tilan puutetta. Tämä tosiasia on ahkerassa käytössä myös, kun lasketaan kala- ja riistakantojen pyyntikiintiöitä, ja tästä parhaasta mahdollisesta saaliista käytetään termiä maximum sustainable yield (MSY).

Ihmiset ovat kaloihin ja metsäkanalintuihin verrattuna melko hitaita lisääntymään, joten ihannetapauksessakaan tuottavuus ei ole kummoinen. Afrikassa nopeimmin kasvavan väestön alueilla vuosittainen kasvu on kuitenkin 3 % luokkaa hurjasta lapsi- ja AIDS-kuolleisuudesta huolimatta. Voimme olettaa fantasiamaailmassa sijaitsevan Ketunvehtun olevan olosuhteiltaan ihmisille ystävällisempi kuin Etiopia tai Niger, joten kolmen prosentin vuosittainen kasvu ei liene aivan liioiteltua.

Älykkäinä otuksina ihmissudet tietävät myös, että niiden kannattaa saalistaa koko ajan MSY:n mukaisesti, jolloin populaatiolla ja saalistuksella on vain yksi tasapainopiste: se, jossa saalista saadaan suurin mahdollinen määrä (alla olevan kuvan H2-viiva). Jos saalistus vähenee, populaatio pääsee kasvamaan lähemmäs ympäristön kantokykyä ja sen vuosittainen kasvu vähenee (H1). Toisaalta ylipyynti (H3) johtaa tietenkin populaation romahdukseen. Voin suorastaan kuvitella ihmissusikaksikon raapustelemassa laskukaavaa syrjäisen luolan seinälle täydenkuun valossa.

Nyt tiedämme, että ihmissusien on saalistettava ihmisiä vuosittain yhtä monta kuin vuodessa syntyneistä lapsista jää, kun joukosta on vähennetty kuolleet ja poismuuttaneet. Kun tiedämme, että saaliiksi jää vuodessa 730 ihmistä (kaksi vuorokaudessa), ja se on 3 % väestöstä, kylän väkiluku on helppo laskea. Vaikuttaa siltä, että Ketunvehtu ei ole kylä, vaan pieni kaupunki: sen väestön on oltava vähintään 24 300 ja risat.

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen, sillä laskelmieni pohjana oleva MSY jättää huomiotta kaikki populaatiorakenteeseen, sukupuoli- ja ikäjakaumaan ja lisääntymismenestyksen eroihin liittyvät tekijät. Jos ihmissudet vampyyrien tapaan suosivat nuoria naisia, joiden lastenkasvatusikä on vielä edessä, vaikutus populaatioon on paljon suurempi kuin vanhusten nappaamisen. Joka tapauksessa pelivaraa kannattaa jättää esimerkiksi tautiepidemioiden, ankarien talvien tai vaikkapa lohikäärmeen vierailun varalle, joten Ketunvehtun väkiluvun olisi hyvä olla vielä joitakin tuhansia suurempi.

Tämä pieni ja äärimmäisen epätieteellinen laskelma antaa mielenkiintoisen näkökulman vähemmän ihmismäistenkin suurpetojen tarpeisiin. Jos vaikkapa susilauma tappaa keskimäärin yhden kauriin päivässä, tarvitaan yli kymmenen tuhannen kauriin populaatio ylläpitämään joukkoa. Ei ihme, että suurpedot vaativat tilaa ja ovat uhattuina yhä tiukemmin täyteen ihmisiä sullotussa maailmassa. Ihmissusilla sen sijaan olisi nykymaailmassa juhlat: eilen 7 miljardiin napsahtanut väestö ja 1,1 % vuosittainen kasvunopeus (The World Factbook 2011) riittäisivät elättämään pysyvästi parisataa tuhatta ihmissutta päivittäisine saaliineen.

Kuvat: ylinnä 1700-luvulta peräisin oleva puukaiverrus ihmissudesta, kaaviot Wikipedian MSY:n sivulta: kaikki kuuluvat Public Domainiin.

Lähteitä ja lisälukemista:

Wikipedia: Maximum sustainable yield ja population growth

Yle uutiset: Meitä on nyt seitsemän miljardia

Board Game Geek: Werewolf (seurapelin esittely)