Madagaskar on ollut erillään muista mantereista yli 150 miljoonaa vuotta, joten ei liene yllätys, että sen eläimistö on omalaatuinen. Se, kuinka omalaatuisia sikäläiset eläimet ovat, jaksaa kuitenkin yllättää kerta toisensa jälkeen. Makit, fossat, erikoiset kameleontit ja päivägekot kuuluvat saaren kirjavaan luontoon yhdessä kolmen endeemisen lintuheimon kanssa. Kenties kaikkein ihmeellisimpiä ovat kuitenkin piilottelevat pikkunisäkkäät, jotka tunnetaan tanrekkeina. (Kuvassa juovatanrekki, kuva on niitä internetissä ilman tekijän tietoja kiertäviä)
Tanrekkeja on reilut kolmekymmentä lajia. Monet niistä muistuttavat päästäistä tai opossumia, mutta on olemassa myös siilin, hiiren ja jopa saukon kaltaisia tanrekkeja. Vielä 90-luvulla tanrekit luokiteltiin hyönteissyöjiksi yhdessä päästäisten, siilien, maamyyrien, almikkien, norsupäästäisten, puupäästäisten ja kaguaanien kanssa. DNA-menetelmien käyttöönotto kuitenkin paljasti koko hyönteissyöjien ryhmän kaatopaikaksi, johon kuului niin kädellisten, lepakoiden kuin elefanttienkin sukulaisia.
Tanrekit pääsivät tässä uudelleenjaossa hyvään seuraan. Kävi ilmi, että ne ovat osa hyvin vanhaa afrikkalaista ryhmää nimeltä Afrotheria (Stanhope ym. 1998). Ryhmään niiden kanssa kuuluu sekalainen joukko afrikkalaisia tai ainakin afrikasta kotoisin olevia eläimiä: kultamyyrät, norsupäästäiset, maasiat, tamaanit, manaatit ja norsut.
Afrotheria näyttää syntyneen, kun Afrikka erosi muista mantereista noin 105 miljoonaa vuotta sitten, ja siellä eläneet varhaiset nisäkkäät jäivät eristyksiin (Hedges 2001). Vasta paljon myöhemmin, noin 40 miljoonaa vuotta sitten, Afrikka törmäsi Eurooppaan ja Aasiaan, jolloin suurempien mannerten eläimet pääsivät sinne. Kilpailu koveni, ja useimmat Afrotherian edustajat jäivät alakynteen. Nykyään niiden merkitys on Afrikassa kohtuullisen pieni. Kuvassa on maailmankartta myöhäisliitukaudelta, 75 miljoonaa vuotta sitten (Kuva: Ronald Blakey/Australian Museum)
Tanrekit kuitenkin pelasti merimatka. Joskus, kenties viitisenkymmentä miljoonaa vuotta sitten (Douady ym. 2002), yhden tanrekkilajin edustajia kellui Afrikasta Madagaskarin saarelle. Ehkä muutama yksilö, tai mahdollisesti vain yksi ainoa raskaana oleva naaras, päätyivät uuteen maailmaan tulvassa kaatuneen, kelluvan puun tai kasvilautan mukana. Saarella ei tuolloin ollut lainkaan maanisäkkäitä, vaan eläimistö koostui linnuista ja matelijoista. Tanrekit lisääntyivät, menestyivät ja lajiutuivat. Nykyään tanrekkilajeista kolmisenkymmentä elää Madagaskarilla, mutta koko Afrikan mantereella niitä on jäljellä enää kolme.
Madagaskarin tanrekit erikoistuivat kukin omaan ekologiseen lokeroonsa ja kehittyivät samaan suuntaan muilla mantereilla elävien eläinten kanssa. Siilitanrekki (Setifer setosus) muistuttaa pientä, karvatonta siiliä ja elää paljolti siilin tavoin (kuvassa, Wikipediasta). Se on jopa kotiutunut puutarhoihin. Sen pienempi serkku, pikkusiilitanrekki (Echinops telfairi), kasvattaa monissa maissa suosiotaan lemmikkieläimenä siinä missä oikeatkin siilit. Korvatanrekki (Geogale aurita) muistuttaa pientä opossumia tai isokorvaista hiirtä, ja on erikoistunut termiittien saalistukseen. Vesitanrekki (Limnogale mergulus) on Madagaskarin ainoa vesinisäkäs, ja muistuttaa lähinnä vesipäästäisen ja saukon risteymää. Se ilmeisesti syö kaloja ja rapuja. 16 lajia päästäistanrekkeja (Microgale) muistuttavat nimensä mukaisesti päästäisiä. Niiden ruumiinmuoto vaihtelee lyhytjalkaisista, lyhythäntäisistä metsänpohjan taapertajista siroihin kiipeilijöihin. Kontiaistanrekit (Oryzorictes) taas muistuttavat varsin paljon maamyyriä, ja viettävätkin aikansa maan alla. 
Juovatanrekit (Hemicentetes) räikeän värisine kuvioineen, piikkeineen ja kalistimineen eivät muistuta oikeastaan mitään muualla maailmassa elävää, mutta niiden kerrotaan erikoistuneen kastematojen metsästykseen. Kaiken kukkuraksi ne ovat laumaeläimiä, joilla on monimutkainen sosiaalinen elämä, mikä on hyönteissyöjänisäkkäillä hyvin epätavallista.
Muista nisäkkäistä poiketen tanrekit ovat säilyttäneet koko joukon erikoisia, alkukantaisia piirteitä nykyaikaan saakka. Niiden ruumiinlämpö on alempi kuin muilla nisäkkäillä ja vaihtelee enemmän. Siinä ne muistuttavat toista alkukantaisten nisäkkäiden ryhmää, nokkaeläimiä. Nokkaeläinten kanssa yhteistä on myös se, että tanrekkien peräsuoli, sukuaukko ja virtsatiet aukeavat kaikki yhdeksi kloaakiksi eli yhteissuoleksi. Näin asianlaita on myös matelijoilla, linnuilla ja sammakkoeläimillä, mutta ei muilla nisäkkäillä.
Toinen tanrekkien erikoisuus on se, että niillä on lajien välillä epätavallisen paljon vaihtelua erikoisissa piirteissä. Niistä osa voi vaipua horrokseen ja osa ei. Eräät voivat horrostaa jopa raskauden aikana. Osa, esimerkiksi afrikkalainen saukkotanrekki (Potamogale velox), saa kerrallaan vain 1-2 poikasta, kun taas hännätöntanrekki (Tenrec ecaudatus) rikkoo nisäkäsmaailman ennätyksiä jopa yli 30 poikasella. Hännätöntanrekki lyö ennätyksiä myös naaraan nisien määrässä: niitä voi olla 29. Voi vain arvailla, miltä tanrekkinaaraan vatsapuoli näyttää.
Lisääntymisen omituisuudet eivät lopu tähän. Tanrekkien poikaset syntyvät kaljuina, sokeina ja avuttomina, mutta silti raskausaika on näin pienille nisäkkäille huomattavan pitkä: 50-70 päivää. Se on suunnilleen yhtä kauan kuin koiralla tai kissalla, ja yli kaksi kertaa pidempään kuin samankokoisilla ja -näköisillä päästäisillä. Raskausajassa ei suurempaa lajien välistä vaihtelua ole, mutta poikasten kehittymisnopeudessa senkin edestä. Juovatanrekit ovat kaikkein nopeimpia: niiden poikaset tulevat sukukypsiksi vain 35-40 päivän ikäisinä, mikä on nopeakasvuisten pikkunisäkkäiden mittapuullakin huomattava saavutus. Toisaalta niille läheistä sukua olevat siili- ja isotanrekit tulevat sukukypsiksi vasta puolivuotiaina. (kuva: hännätöntanrekki, Wikipediasta)
Tanrekit ovat omiaan valaisemaan nisäkkäiden varhaisevoluutiota ja ovat biologialtaan kutkuttavan jännittäviä. Ne ovat myös varsinainen malliesimerkki sopeutumislevittäytymisestä eli adaptiivisesta radiaatiosta, sillä koko Madagaskarin monimuotoisuus todella näyttää polveutuvan yhdestä ainoasta meren yli levittäytyneestä lajisto. Tästä huolimatta ne ovat huonosti tunnettuja, vähän tutkittuja ja monessa tapauksessa sukupuuton partaalla. Esimerkiksi vesitanrekin villinä nähneet ihmiset voidaan laskea yhden käden sormilla, ja lajin uhanalaisuusarvio (vaarantunut) perustuu ulostelöytöihin.
Madagaskarin ekosysteemit ovat kokeneet kovia sitten ihmisten saapumisen, joka tapahtui parisen tuhatta vuotta sitten. Kaikki saaren suuret eläimet ovat kadonneet, ja metsien raivaamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin jäljet näkyvät avaruuteen asti (kuva: Nasa). Alkuperäisestä metsästä on jäljellä kymmenisen prosenttia, ja näihin rippeisiin sulloutuneena elävät kolmekymmentä tanrekki- ja sata makilajia yhdessä valtavan kotoperäisten lintujen, matelijoiden, sammakkoeläinten, kovakuoriaisten yms. kirjon kanssa.
Tästä huolimatta uusia tanrekkilajeja löydetään edelleen suunnilleen joka toinen vuosi, joten metsänrippeisiin ja paremmin säilyneeseen kuivaan pensaikkoseutuun voi olla kätkeytyneenä vielä paljonkin tieteelle uutta. Skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston tutkija Peter Stephenson on tehnyt paljon töitä sekä tanrekkien erikoisen biologian tutkimuksen parissa että näiden hienojen eläinten ja niiden ahdingon tuomisessa julkisuuteen. Madagaskarilaiset itsekin näyttävät vihdoin heränneen oman maansa luonnon ainutlaatuisuuteen, ja luonnontilaisten metsien suojelu alkaa olla itse asiassa paremmalla tolalla kuin meillä Suomessa. Ja hyvä niin. Ehkä seuraavatkin ihmissukupolvet pääsevät tutustumaan tuleviin tanrekkisukupolviin ja löytämään niistä yhä uusia kiehtovia piirteitä.
Lähteitä ja lisälukemista:
Afrotheria Specialist Group/Peter Stephenson: Tenrecs in Madagascar (tanrekkien perusbiologia ja -fysiologia, eri lajit)
Mongabay.com/Jeremy Hance: Forgotten Species (vesitanrekin uhanalaisuuden arvioinnista ja suojelusta)
David Quammen: The song of the Dodo (1996) (Peter Stephensonin tutkimustyöstä ja tanrekkien biologiasta)
Ilkka Hanski: Viestejä saarilta (2007) (Madagaskarin luonnon tilasta)
Nisäkäsnimistö (suomenkieliset lajinimet)
Douady ym. 2002: Molecular Evidence for the Monophyly of Tenrecidae (Mammalia) and the Timing of the Colonization of Madagascar by Malagasy Tenrecs. Molecular Phylogenetics and Evolution
Hedges 2001: Afrotheria: Plate tectonics meets genomics. PNAS
Stanhope ym. 1998: Molecular evidence for multiple origins of Insectivora and for a new order of endemic African insectivore mammals. PNAS
Hieno juttu kiehtovasta eläinryhmästä!
Minua alkoi heti mietityttää tuo ensimmäisten tanrekkien läpikäymä geneettinen pullonkaula. Jos kaikki nykyiset lajit olisivat peräisin yhdestä ainoasta naaraasta, silloin on joskus muinoin saarella täytynyt olla melkoinen insestimeininki! Ihmeen hyvin tanrekit ovat tuosta geneettisestä köyhtymisestä sittemmin selvinneet. Mahtaako enää näin pitkän ajan päästä olla mahdollista millään mielekkäällä tarkkuudella selvittää, kuinka pienenä tuo kantapopulaatio kävi?
Toinen seikka, jota en voi olla hämmästelemättä on tanrekkien kloaakki. Jos kaikkien aikojen kanta-afrotherillä oli eriytymätön viemärisuoli, onko erillinen sukuaukko kehittynyt muille ryhmän edustajille tanrekeistä eriytymisen jälkeen? Vai voisiko olla että kyseessä onkin poikkeuksellisten olojen vuoksi populaatioon levinnyt atavismi? Joka tietoa lisää, se kysymyksiä lisää. :P
Huomasin muuten juuri ennen lähettämistä kirjoittaneeni sanan “tanrekki” joka kerralla muotoon “tenrekki”. Minkähän ihmeen takia tuo suomalainen nimi on niin erilainen, kun ryhmän tieteellinen nimikin on Tenrecidae?
Hyviä kysymyksiä tosiaan.
Menneitä pullonkaulojahan pystytään joillakin populaatiogenetiikan tilastollisilla menetelmillä jäljittämään, mutta menetelmän tarkkuus ja aikaväli, jolla se toimii, on toki rajallinen. Epäilen, että näin monen kymmenen miljoonan vuoden jälkeen tanrekkien pullonkaulasta ei ole enää mitään jäljellä.
Sukusiitoksen sietokyvyssä on eläinryhmien ja -lajien välillä hämmästyttävän suuria eroja. Yksi selitys tälle voi olla purging (jos joku keksii termille hyvän suomennoksen, saa papukaijamerkin). Purging siis tarkoittaa sitä, että populaatio on käynyt jossakin vaiheessa läpi niin voimakkaan sisäsiitoksen, että luonnonvalinta on karsinut yleisiksi muuttuneet haitalliset resessiiviset alleelit pois.
Jokin suomalainen myyrälaji (en mene vannomaan, oliko kyseessä metsä- vai peltomyyrä vai joku muista) pystyy käsittääkseni aivan ongelmitta muodostamaan järvien saarille uusia populaatioita vain yhden raskaana olevan naaraan voimin. Ehkä meren yli matkustaneet tanrekit olivat tällaista lajia, tai ehkä niitä sattuikin olemaan kokonainen lauma. Tai voihan olla, että olosuhteet Madagaskarilla olivat niin suotuisat, ettei sisäsiitosheikkouskaan estänyt populaation kasvua.
Tuohon kloaakkiasiaan en osaa kyllä sanoa mitään. Täytyy yrittää selvittää. Jos tanrekkien kloaakki on primitiivinen ominaisuus, on erillisten sukuaukkojen täytynyt kehittyä erikseen useampia kertoja. Vaihtoehtoisesti tanrekkien kloaakki on juurikin atavismi, missä tapauksessa herää kysymys, miksi kummassa niille on sellainen ilmestynyt, ja onko siitä ollut niille jotain hyötyä?
Yritänpä selvittää asiaa, jos suinkin muistan. :)
Tanrekki-sanan alkuperää en myöskään tunne. Voisiko olla, että nimen alkuperäinen suomentaja on vain katsonut tanrekin ääntyvän suomalaisessa suussa paremmin kuin tenrekin? Englanniksihan se käsittääkseni lausutaan vähän a:n ja e:n väliltä.
Tuo purging (miten sen sitten kääntäisikään, “puhdistuminen” taitaa haiskahtaa liiaksi etniseltä puhdistukselta) oli minulle uusi käsite. Koko ajan oppii uutta.
Itse kyllä epäilisin tuossa kloaakkiasiassa jonkintasoista perustajaefektiä. Ehkä jollakin ihan alkupopulaation muutamasta yksilöstä oli tällainen atavismi, tai se ilmaantui rankan sukusiitoksen myötä. Jos siitä ei ollut yksilöille mitään suurempaa haittaa – tai jos siihen liittyneenä oli jokin huomattavan hyödyllinen ominaisuus – se olisi voinut levitä nopeasti koko populaatioon. Koko homma voisi siis olla paljolti sattumasta kiinni.
[...] aiemmin tanrekkien erikoisesta biologiasta, ja kerroin omituisista juovatanrekeista, jotka eivät muistuta oikeastaan [...]
[...] jäi huomaamatta lähes jokaiselta museovieraalta. Se on yksi tanrekkien kaikin puolin kummallisen ryhmän kummallisimmista jäsenistä: nisäkäs, jolla on elossa ollessaan kirkkaan keltamusta [...]