Trooppista Tukholmaa: Perhostalo

Jatkoa täältä alkaneeseen Tukholman-matkan raporttiin.

Skansenilta matka jatkui siis bussien ja metrojen sekamelskalla Hagaparkeniin, josta löytyy paitsi komea puisto, myös kasvihuonekompleksi nimeltä Fjärilshuset eli Perhostalo. Kaukaa katsoen paikka ei ole erityisen näyttävä, mutta ulkonäkö pettää.

Perhostalon julkinen osa jakautuu neljään kasvihuoneeseen, joista jokainen on järjestyksessä edellistä kuumempi ja kosteampi. Aulassa on kahvila ja pieni luontoaiheista tavaraa myyvä kauppa (mm. julisteita, eläinaiheisia leluja ja lihansyöjäkasveja). Huomaavaista kyllä, siellä on myös naulakko, johon peremmälle meneviä kehotetaan jättämään takkinsa. Se tuleekin tarpeeseen.

Kasvihuoneet ovat pullollaan mitä erilaisimpia kasveja, joista monet ovat huonekasviharrastajalle tuttuja, mutta näyttävät siellä aivan eriltä kuin olohuoneen ikkunalla. Heti ensimmäisenä huomiota kiinnittää valtava, kattoon asti kurkottava huonekumipuu, jonka runko on murattien peitossa. Tunnistin joukosta myös esimerkiksi flamingonkukan, peikonlehden, ihmepensaan ja kastanjaviinin.

Kasvien seassa kiemurtelee sokkeloisia polkuja, joiden varsille on ripoteltu terraarioita, akvaarioita, lintuhäkkejä, kalalammikoita ja muita nähtävyyksiä. Valokuvaajan riesaksi suuri ilmankosteus ja lämpötila saivat linssin huurtumaan, joten kuvien laatu ei valitettavasti ole ihan sitä mitä voisi toivoa. Vasta aivan kierroksen loppuvaiheilla kameran lämpötila saavutti ilman lämpötilan, ja kuvaaminenkin alkoi luonnistua.

Ensimmäinen huone on talvipuutarhamainen: siellä on melko viileää, kasveina on esimerkiksi komea araucaria, puusaniaisia ja kaktuksia. Kasvien välissä on penkkejä, ja nurkassa asustaa aitauksessa maakilpikonnia. Huomion kiinnittää kuitenkin suuri, kaarevalasinen allas täynnä karppeja. Karpit ovat valtavia ja niin kesyjä, että antavat silitellä itseään veden pinnassa. Luultavasti tässä tarkoituksessa allas onkin upotettu jonkin matkaa lattian sisään niin, että sen pinta on riittävän matalalla lastenkin ylettyä.

Kakkoskasvihuone on jo viidakkomaisempi. Sieltä löytyy trooppisia lintuja, jokunen terraario ja akvaario. Suuressa häkissä asustaa sinikelta-aroja (Ara ararauna), amatsoneja (Amazona aestiva tai A. amazonica) ja harmaapapukaijoja (Psittacus erithacus). Huoneessa vapaana lenteli ainakin yksi paratiisileski (Vidua paradisaea). Oman huomioni kiinnittikin papukaijojen sijaan tämä leski. Niitä kun ei aivan joka paikassa näe. Leskethän ovat pieniä afrikkalaisia varpuslintuja, joiden koirailla on valtava laahuspyrstö. Ne ovat käen tapaan pesäloisia, ja munivat häkkilintuinakin tunnettujen loistopeippojen pesiin. Tämä koiras oli parhaissa kosioväreissään ja pyrstö todellakin oli linnun kokoon nähden valtava.

Terraarioeläimistä huomiota kiinnitti kaksi komeaa piikkihäntäagamaa (Uromastyx acathinurus), jotka viettivät aikaansa lämpölampun alla makoillen kuin veistokset ainakin. Piikkihäntäagamaahan on toisinaan saatavilla Suomessakin, ja sen kerrotaan olevan mukava ja melkoisen hyvin kesyyntyväkin lisko. Mittaa otukselle tulee yli 40 cm, ja sillä on nimensä mukaisesti komea piikkirivien peittämä häntä. Aavikkoliskona sen kerrotaan vaativan nimenomaan kuumat ja kuivat olosuhteet. Perhostalon yksilöillä on kyllä riittävän lämmintä, mutta kosteusprosentti oli varmasti tässä kakkoskasvihuoneessakin seitsemänkymmenen paremmalla puolella. Siksi hieman ihmettelin lajivalintaa, mutta eivät liskot huonosvointisilta vaikuttaneet ainakaan perehtymättömään silmään.

Seuraavaan kasvihuoneeseen astuessa tuntui kuin olisi kävellyt höyrysaunaan. Ilmankosteus oli seinällä olleen mittarin mukaan sata, lämpötila arviolta kolmissakymmenissä ja polut pujottelivat valtoimenaan rehottavien kasvien joukossa. Heti ovella ympärillä pyrähteli suuria perhosia. Viimeistään tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli riisua loputkin paksut vaatteet ja nauttia kerrankin riittävän lämpimästä ilmasta. Oikeastaan perhoshuoneeseen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Jos asuisin Tukholmassa, kävisin varmaan pääsymaksusta huolimatta silloin tällöin asustelemassa päivän perhosten kanssa. Eräästä nurkasta löytyi jopa pöytä, jonka ääressä voisi lueskella ja syödä eväitä.

Ihastuttavaa kyllä, paikalla oli useita lapsiperheitä. Juuri tällaisiin paikkoihin lapsia pitääkin tuoda. Opettaa arvostamaan sitä, kuinka paljon kaikkea ihmeellistä maailmasta löytyy, kuten kuvassa poikansa kanssa perhosta ihaileva isä.

Päävetonaula perhostalossa ovat luonnollisesti perhoset. Paikan kotisivuilla kerrotaan niitä olevan vähintään 400 yksilöä. Perhoset olivat suuria, trooppisia lajeja, ja ne lensivät vapaasti vieraiden seassa. Muutamiin pääsi koskemaankin. Laskimme kymmenkunta perhoslajia, mutta kasvien seassa piilossa saattoi olla koko joukko enemmänkin. Harmi kyllä en huomannut kuvata seinällä ollutta taulua, jossa perhoslajit oli esitelty kuvien kera. Niinpä en osaa antaa yhdenkään lajin nimeä: tiedän vain, että ne olivat isoja ja kauniita.

Perhostalo näyttää kasvattavan kaikki perhosensa itse: kasvihuoneessa olevan lammen yläpuolella riippui varmaankin tuhansia perhoskoteloita, joista osa oli parhaillaankin kuoriutumassa. Kotisivujen mukaan kaikki lajit ovat yleisiä, eli joukossa ei ole uhanalaisia lajeja. Oletettavasti toukat kasvatetaan jossakin poissa yleisön näkyviltä, ja kotelot tuodaan perhoshuoneeseen riippumaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka vaikeaa trooppisten perhosten kasvattaminen olisi kotioloissa. Voisiko esimerkiksi jotakin pienehköä lajia kasvattaa terraariossa? Aikuisille tarjotaan ruuaksi hedelmiä ja kukkia, mutta toukille täytyisi kasvattaa tarvittavaa ravintokasvia.

Perhosten seurana asusti joukko siniviiriäisiä (Coturnix chinensis), maailman pienimpiä kanalintuja. Ja pieniä ne olivatkin: hädin tuskin varpusta suurempia. Ne olivat kerrassaan hurmaavia vipeltäessään aluskasvillisuuden seassa ja ottaessaan hiekkakylpyjä poluilla. Niillä oli todella ruhtinaallisesti tilaa kokonaisessa kasvihuoneessaan.

Maailmalla siniviiriäisiä pidetään lintulakkojen ja muiden suurten lintuasumusten pohjalla siivoojina. Suomessakin niitä harrastetaan jonkin verran, jopa kerrostaloasunnoissa, niin hassulta kuin se kanalinnun kohdalla kuulostaakin. Naaraat munivat jatkuvasti, mutta munat ovat niin onnettoman pieniä, ettei niiden syötäväksi valmistaminen juuri maksa vaivaa. Näitä katsoessa tuli itsellenikin sellainen olo, että josko sitten joskus siihen haaveilemaani loistopeippolakkaan sopisi näitäkin…

Viimeisenä huomiona vielä se, että perhoshuoneen keskiosaa hallinnut lampi oli kalastoltaan harvinaisen mielenkiintoinen. Lampi oli suuri (kymmenisen metriä pitkä), mutta aivan matala, ja paikoin sädekaislan ja vehkojen valtaama. Kaloina oli sellaisia tunnetusti petomaisia ja aggressiivisia lajeja kuin panssaripäämonni (Phractocephalus hemiliopterus), konnamonni (Clarias batrachus) ja jokin arovana, kaikki lähemmäs puolimetrisiä – ja sulassa sovussa sekä keskenään että suurten miljoonakalaparvien kanssa. Ilmeisesti riittävän paljon tilaa vähentää kuin vähentääkin jopa konnamonnin aggressiivisuutta. Joukossa oli myös erikoinen raitapyrstöinen tetra, jollaista en muista koskaan nähneeni. Pituutta kalalla oli arviolta 30 cm. Jos joku osaa tunnistaa sen, kertokoon toki kommenteissa. Allaolevassa kuvassa on panssaripäämonni vasemmalla, mysteeritetra oikealla.

Perhostalossa ei ollut yhtä paljoa nähtävää kuin Skansen Akvarietissa: pari-kolme tuntia riittänee jo varsin perusteelliseen tutustumiseen. Silti paikka on perhosineen ehdottomasti käymisen arvoinen. Ei sitä joka päivä pääse kuljeskelemaan pikkulinnun kokoisten trooppisten perhosten seassa. Jos aikaa on käytettävissä enemmän, kannattaa ottaa vaikka kirja mukaan ja nauttia trooppisesta ilmastosta kaikessa rauhassa.