Maistiainen tropiikkia Tukholmassa: Skansen Akvariet

Viikonvaihteessa kävin pitkästä aikaa kotimaan rajojen ulkopuolella: pääsin risteilylle, johon kuului peräti seitsemän tunnin visiitti Tukholmaan. Reissusta tuli aikamoinen kaupunkiseikkailu, kun lyhyeen aikaan yritettiin mahduttaa niin paljon nähtävää kuin suinkin. Meistä tulikin aika taitavia julkisen liikenteen käyttäjiä, ja ihme kyllä emme kertaakaan edes eksyneet. Kouluruotsikin pääsi ensimmäistä kertaa käyttöön.

Suuret kiitokset vielä hyvälle matkaseuralle ja etenkin Lilylle, jonka ansiosta reissu oli ylipäätään mahdollinen.

Matkakohteina olivat Skansen Akvariet, Fjärilshuset eli Hagan perhostalo sekä Ruotsin suurin akvaarioliike Akvarielagret. Nähtäväähän Tukholmassa olisi vaikka viikoiksi, mutta nämä olivat kohtuullisella etäisyydellä keskustasta ja riittävän pieniä, jotta päivä riitti kaikkiin. Aloitetaan alusta, eli Skansenin akvaariotalosta.

Skansen Akvariet

Skansen on aivan Tukholman keskustan tuntumassa sijaitseva outo ulkoilmamuseon, puutarhan, tapahtumakeskuksen ja eläintarhan risteymä. Kompleksiin kuuluu myös akvaariotalo, joka nimestään huolimatta tuo mieleen enemmänkin tropiikkitalon. Todellisuudessa akvaariot ovat vain yksi osa kokoelmaa, johon kuuluu apinoita, käärmeitä, krokotiileja, jyrsijöitä, hyönteisiä, lintuja ja niin edelleen. Häkit ja terraariot ovat hyvin suunniteltuja, tilavia ja hoidetun oloisia, joten yleisvaikutelma paikassa oli erinomainen.

Skansen Akvarietin vetonauloja ovat kissamakit ja paviaanit, jotka kummatkin – samoin muut makilajit – jäivät meiltä näkemättä. Epäselväksi jäi, olivatko ne pois näytiltä talven, vai jäikö joku osa sokkeloista Akvaariota meiltä kokonaan huomaamatta. Sekin on täysin mahdollista, sen verran kiireellä luonnollisesti liikuimme. Silti nähtävää oli vähintäänkin riittävästi korvaamaan korkeahko sisäänpääsymaksu.

Heti ovensuussa vastaan tulivat pienet apinat tilavissa sademetsäasumuksissaan. Lajeja oli useita, mutta parhaiten mieleen jäivät upeaturkkiset kultatamariinit (eli kultaleijona-apinat, Leontopithecus rosalia) ja aivan käsittämättömät pienet pikkumarmosetit (Callithrix pygmaea, vanhalta nimeltään kääpiömarmosetti). Pikkumarmosetit (kuvassa) olivat arviolta pienen rotan kokoisia, mutta painoa niillä on vain reilu sata grammaa. Silti ne olivat ilmiselvästi apinan näköisiä ja hyvin ihmismäisiä. Ne tulivat uteliaina lasin ääreen ja tuntuivat olevan meistä vähintään yhtä kiinnostuneita kuin me niistä. Saman aitauksen yläoksilla torkkuvat laiskiaiset sen sijaan eivät vaivautuneet silmiään raottamaan.

Apinoiden jälkeen siirryttiin pihan kautta varsinaisiin eläintiloihin. Matkalla meitä tuijotti lumisesta aitauksestaan huomattavan paksuturkkinen nelisormimangusti eli surikaatti (Suricata suricatta). Tuuheassa talvikarvassaan se ei juurikaan muistuttanut Leijonakuningas-leffoista tai luontodokumenteista tuttuja lajitovereitaan. Oikeastaan trooppisten nisäkkäiden kyky kasvattaa talviturkki on aika hämmästyttävä. Ne eivät kotiseuduillaan koskaan kohtaa talvisia oloja, mutta pohjoiseen tuotuina ne silti kasvattavat syksyn tullen tuuhean talvikarvan – olipa kyse leijonista, kirahveista tai mangusteista. Kenties kyseessä on jäänne ajalta, jolloin useimmat näistä eläimistä olivat nykyistä laajemmalle levinneitä ja esiintyivät myös Euroopassa. Jääkausien aikana myös pohjoisen Afrikan ilmasto lienee ollut nykyistä viileämpi. Kymmenisen tuhatta vuotta on loppujen lopuksi kuitenkin lyhyt aika.

Sisällä vastaan tuli ensimmäiseksi käärme- ja liskohuone. Kaksi suurta anakondaa (Eunectes murinus) torkkui upeanvärisen smaragdiboaparin (Corallus caninus) naapurissa. Lisäksi löytyi muun muassa maissikäärmeitä ja puukyitä, komea kalkkarokäärme, pari oranssimustaa gilaliskoa ja kameleontti.

Kalkkarokäärmeen naapurissa oli todella suuri aavikkoaitaus, jota asuttivat sulassa sovussa lyhythäntäoravat (Ammospermophilus sp.), valtavat leopardikilpikonnat (Geochelone pardalis) ja useampi eri loistopeippolaji, joista tunnistin vain tavallisen seeprapeipon. Hämmästyttävää kyllä, näinkin erilaiset eläimet tuntuivat tulevan mainiosti toimeen keskenään. Ne kaikki olivat puoliaavikoiden asukkaita, ja sikäli olosuhteiden puolesta yhteensopivia, vaikka ovatkin kotoisin eri puolilta maailmaa. Leopardikilpikonnaa ilmeisesti pidetään jonkin verran lemmikkinä Suomessakin, mutta pari aikuista yksilöä nähneenä ihmettelen kyllä, miten se käytännössä onnistuu. Jopa parikymmentä kiloa painava aikuinen kilpikonnahan vaatii vähintään yhden oman huoneen mahtuakseen edes liikkumaan, ja lisäksi jatkuvasti normaalia huoneenlämpöä lämpöisemmät olot. Kauniitahan ne ovat, mutta kuulunevat taas niihin eläimiin, joiden myynti ylipäätään on eettisesti epäilyttävää.

Harvinaisempia nähtävyyksiä oli omassa läpinäkyvässä tunneliverkostossaan elävä kaljurottayhteisö (Heterocephalus glaber). Näitä karvattomia, ryppyisiä tunnelien asukkaita ei kotimaisissa eläintarhoissa näe. Kaljurotat ovat sikäli mielenkiintoisia, että niiden yhteisöt muistuttavat jonkin verran yhdyskuntahyönteisten vastaavia: johtava naaras lisääntyy, poikaset palvelevat sitä ja hoitavat nuorempia sisaruksiaan lisääntymättä itse. Tosin asiaan perehtyneet sanovat, että yhdennäköisyyttä on myös keskitysleireihin: jälkeläiset eivät suinkaan palvele kuningatarta omasta halustaan, vaan rautaisessa kurissa. Usein ne myös pakenevat yhteisöstä tilaisuuden tullen. Lähes koko Skansenin yhteisö makasi yhdessä kammiossa epämääräisenä vaaleanpunaisten ryppyjen ja valkoisten hampaiden kasana. Niiden puuhia olisi ollut mielenkiintoista tarkkailla pidempäänkin, mutta aika asetti taas rajoituksiaan.

Keskiaikaista keittiötä jäljittelevässä kodissaan asusteli toisenlaisia jyrsijöitä: mustarottaperhe (Rattus rattus), jonka jäsenistä suurin osa oli sulloutunut torkkumaan suureen puukenkään. Mustarotta oli Euroopassa hallitseva rottalaji ennen kuin isorotta syrjäytti sen levittäytyessään. Nimensä se on saanut melko tummanruskeasta, joskus lähes mustasta turkistaan ja kenties myös maineestaan paiseruton, mustan surman, levittäjänä. Niitä esiintyy vielä paikoin satamissa ja paikoissa, joissa hyvästä kiipeilytaidosta on etua: ne ovat siinä paljon isorottaserkkujaan taitavampia. Suloisia, kiiltäväturkkisia pikku eläimiä huonosta maineestaan huolimatta.

Skansenin akvaarion vetonauloihin kuuluu myös kaksi aikuista kuubankrokotiilia (Crocodylus rhombifer). Näiden eläinten historia on mielenkiintoinen: ne olivat lahja Fidel Castrolta venäläiselle kosmonautille vuonna 1978.  Kosmonautti toi ne kotimaahansa, ja lahjoitti epäilemättä hankalat lemmikkinsä Moskovan eläintarhalle. 80-luvulla ne kulkeutuivat Moskovasta Tukholmaan, ja ovat sen jälkeen asustelleen Skansenilla. Parikunta osoittautui tuottoisaksi, ja niiden poikasia onkin lähetelty eri puolille maailmaa. Viereisessä altaassa oli nyt käydessänikin jokunen poikanen. Hyvä niin, sillä kuubankrokotiili on äärimmäisen uhanalainen, ja sen kanta luonnossa on enää muutamia tuhansia yksilöitä. Lisäksi ongelmana on risteytyminen alueelle tuotujen muiden krokotiililajien kanssa, joten vankeudessa pidetty puhdas kuubankrokotiilikanta on erittäin arvokas.

Vasta kierroksen loppupuolella vastaan alkoi tulla varsinaisia akvaarioita. Muutama kaunis riutta-allas koristi seinää melko tavallisine kaloineen: klovnikaloja, siipisimppu, pari merihevosta, pieni mureena. Makeanvedenakvaariossa asui kilpikonnia, joiden kanssa ei olisi tehnyt mieli mitellä voimia: eteläamerikkalainen matamata (Chelus fimbriatus) ja jonkinlainen näykkijäkilpikonna. Matalassa merivesialtaassa uiskenteli leopardihaita, upeita merienkeleitä ja myrkyllisiä keihäsrauskuja. Erillisessä altaassa oli esillä myös haiden munakoteloita, merenneidon kukkaroita, sekä pari vastakuoriutunutta hainpoikasta.

Mielenkiintoinen lisä oli myös paludaario, jossa eli reilu parvi nelisilmäkaloja (Anableps anableps, kuvassa yllä) ja jokunen liejuryömijä (alla). Nämä ovat molemmat murtoveden asukkeja, mutta jostain mystisestä syystä altaan pohjalla touhotti kuitenkin parvina useita lajeja monnisia (Corydoras sp.) jotka ovat ehdottomasti makeanveden kaloja. Myös kasveina oli makeanveden lajeja. En lopultakaan päässyt selvyyteen siitä, oliko altaan vedessä suolaa vai ei. Kaikki kalat näyttivät joka tapauksessa hyvinvoivilta ainakin sillä silmäyksellä. Nelisilmäkalat olivat elävinä minulle uusi tuttavuus, ja aika erikoisia ne olivatkin. Kala on saanut nimensä siitä, että sen suuret mulkosilmät on jaettu vaakatasossa kahtia: yläpuoli on erikoistunut ilmassa näkemiseen, alapuoli vedessä. Se ui aivan vedenpinnan tuntumassa niin, että silmien yläpuoli on vedenpinnan päällä, jolloin se voi pitää silmällä yhtä aikaa molemmilta puolilta uhkaavia vaaroja.

Kaiken kaikkiaan Skansen Akvariet oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Aikaa siellä käyntiin kannattaa kuitenkin varata enemmän kuin pari tuntia, jotta eläimiä ehtii tarkkaillakin. Lipunmyyntiaulan matkamuistoputiikissakin oli yllättävän mielenkiintoista ostettavaa. Eläinten esittelykyltit ja paikan kotisivut olivat harmi kyllä vain ruotsiksi, mutta (huonolla) kouluruotsilla pärjäsi yllättävän hyvin.

Seuraavassa osassa on tiedossa lisää trooppista Tukholmaa: raportti perhostalosta ja pikavilkaisu Akvarielagretiin.

Lähteistä:

Kaikki kuvat ovat omiani
Skansen Akvarietin kotisivut
Nisäkkäiden suomenkieliset nimet, Luonnontieteellinen keskumuseo