Jättimatelijoita ja kummajaisia saarilla

Galapagossaarten eläimistöön kuuluu joukko maailman mielikuvituksellisimpia matelijoita: sukeltavia merileguaaneja, 200-kiloisia kilpikonnia ja vaaleanpunaisia maaleguaaneja. Sammakkoeläimiä siellä ei ole lainkaan. Saariston luonto ei selvästikään ole kopio lähimmän rannikon, Kolumbian luonnosta. Lajeja on paljon vähemmän, mutta niistä vain harvaa tavataan missään muualla maailmassa, ja monien elintavat ovat aivan erilaiset kuin lähimpien mannersukulaistensa. Mikä tekee saarista ja niiden eläimistä niin erityisiä?

Tämä artikkeli on julkaistu pidempänä versiona ja täydellisen lähdeluettelon kera Herpetomanian numerossa 3/2011. Kuva: Putneymark/Wikimedia Commons.

Ihmisen parhaat ystävät

Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.

Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Museon uumenissa: pussihukkia, kvesaaleja ja hyttysiä

Pidän luonnontieteellisistä museoista, mutta vähäisen kaupunkimatkailuhistoriani vuoksi kokemukseni niistä ovat lievästi sanoen rajalliset. Tukholman Naturhistoriska riksmuseet oli kaiken kaikkiaan kolmas luonnontieteellinen museo, jossa olen päässyt käymään: kaksi muuta ovat Helsingin vastine ja Jyväskylän pikkuruinen Luontomuseo.

Olin siis oikeaoppisen häkeltynyt ja innostunut käynnistäni. Ensinnäkään museo ei ole talo vaan linna. Edes Tukholman kuninkaanlinna ei ole kovin paljon luonnontieteellistä museota komeampi. Toisekseen, se on erinomaisesti suunniteltu ja kaikkea, mitä luonnontieteellisen museon pitääkin olla. Siitä päätellen, että halleissa kierrelleet lukuisat eri-ikäiset koululaisryhmät olivat näköjään yhtä innoissaan kuin minä, näyttää myös eri kohderyhmien huomioon ottaminen onnistuneen.

Outojen olentojen paraati

Tämän joulun kirjakauppojen tarjontaan kuului jälleen ilahduttava kokoelma tiedekirjoja: mukana olivat suomalaisista suurista nimistä esimerkiksi Jussi Viitalan silmiä avaava Älykäs eläin ja Juha Valsteen Nisäkkäät Suomen luonnossa. Hauskan tiedekirjan virkaa hoitivat tänä vuonna saksalaisen Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja ja Sir Pilkington-Smythen Omituisten otusten ensyklopedia. Molemmat teokset osoittautuivat perin viihdyttäväksi luettavaksi ja tarkemman esittelyn arvoisiksi nyt tuoreessa muistissa ollessaan.

Kalat matkalla maalle

Vuonna 1860 Charles Darwin lisäsi ystävälleen Charles Lyellille lähettämäänsä kirjeeseen loppuhuomautuksen:

P.S. OUR ancestor was an animal which breathed water, had a swim bladder, a great swimming tail, an imperfect skull, an undoubtedly was a hermaphrodite! Here is a pleasant genealogy for mankind.

Tapansa mukaan Darwin osoittautui kaukokatseiseksi. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu yhtäkään fossiilista kalojen ja maaeläinten välimuotoa, vaikka keuhkokaloja olikin jo tuotu eksoottisista maista hämmentämään tutkijoita. Oikeastaan fossiilisten kalasammakoiden tutkimuksessa on päästy vauhtiin vasta 1990-luvulta alkaen, mutta sen jälkeen kehitys onkin ollut huimaa, ja lähes 400 miljoonan vuoden takaisilla esi-isillämme on ollut suomuisissa taskuissaan melkoisia yllätyksiä.

Ennen kaikkea voimme kuitenkin lisätä Darwinin ennustukseen, että esi-isämme oli metrin mittainen liejussa ryömivä eläin, jonka kita oli vessanpöntön muotoinen ja täynnä teräviä hampaita. Siinäpä vasta ylevä historia.

Tämä artikkeli oli Meten toive vuosipäivähaasteen ajoilta, vaikka ilmestyykin päivän verran väärän vuoden puolella.

Trooppista Tukholmaa, jälleen

Viimeviikkoisella Tukholman-matkalla tuli taas nähtyä koko joukko mielenkiintoisia eläimiä, niin eläviä kuin kuolleitakin. Perhostalon ja Skansen Akvarietin lisäksi tuli nähtyä Skansenin pohjoismaisia eläimiä esittelevä eläintarha, Tukholman luonnontieteellinen museo ja Ruotsin suurin akvaarioliike Akvarielagret. Tässä artikkelissa harhailen jokseenkin päämäärättömästi valokuvakansioiden läpi ja esittelen mielenkiintoisimpia näkyjä ja hätkähdyttävämpiä harvinaisuuksia matkan varrelta.

Länsinaapuria tutkimaan

Lähden tänään kohti Tukholmaa ja viivyn muutaman päivän. Edellisellä retkellä vajaat kaksi vuotta sitten nähdyt Skansenin akvaario ja perhostalo tulevat luultavasti katsastettua uudemman kerran, ja vierailulistalla on ihan uusiakin luonnontieteellisiä kohteita. Matkakertomus ja kuvia siis tulossa ensi viikolla. Nähdään!

Arktisen Eedenin hevoset

Esihistorialliset eläimet tuntuvat usein vain hieman taruolentoja todellisemmilta. Pelkistä tummuneista luista ja kiveen litistyneistä fossiileista on vaikea luoda mielessään elävää eläintä. Kuinka se liikkui? Minkä värinen se oli? Miten se käyttäytyi?

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa.

Luonnonsuojelun tulevaisuus, onko sitä?

Luonnonsuojelubiologia on tunteita herättävä sekoitus karismaattisia lajeja, toivottomilta tuntuvia tilanteita, yhä uusia huonoja uutisia ja ihailtavaa optimismia. Viime aikoina uutisissa ovat olleet sarvikuonot: sarven hinta on noussut pilviin ja kaksi afrikkalaista ja yksi aasialainen alalaji ovat kuolleet sukupuuttoon vain muutaman vuoden sisällä.

Pulassa ollaan kuitenkin jo hyvän aikaa ennen varsinaista sukupuuttoa. Luonnonsuojelussa taistellaan aikaa vastaan, sillä uhanalaisten lajien populaatiot ovat yksinkertaisesti liian pieniä ollakseen elinkelpoisia pitkällä tähtäimellä – ja joskus tilaa niiden kasvuun ei yksinkertaisesti enää ole. Onko tilanne tosiaan näin toivoton, ja mistä luonnonsuojelijat oikein keräävät optimisminsa? Kuinka uhanalaisten eläinten säilymistä pyritään turvaamaan? Millaisin silmin tulevaisuuteen pitäisi katsoa?

Retki suomalaisten kalojen maailmaan: amatsonisärkiä ja itsetuhoisia ankeriaita.

Olen aina pitänyt Suomen kaloja jokseenkin epäkiinnostavina. Olen toki ollut tietoinen muutamasta mielenkiintoisesta piirteestä, kuten alkoholilla käyvästä ruutanasta, mutta yleisesti ottaen olen ollut siinä epämääräisessä mielikuvassa, että Suomessa on hyvin vähän kalalajeja, ja ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän tavanomaisia ja tylsiä.

Olin aivan väärässä.