Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Kummat koiraeläimet

WinifredaustendholesAloitan usein artikkelin toteamalla, että eläinryhmä se-ja-se on aliarvostettu ja siitä puhutaan aivan liian vähän. Tällä kertaa se ei käy mitenkään päinsä.

Koiraeläimet herättävät ehkä kaikista eläimistä voimakkaimpia tunteita. Olipa kyse sitten rotukoirista, terapiakoirista, sankarikoirista, keväisistä koirankakoista, ihmisten kimppuun hyökkäävistä pitbulleista tai susipolitiikasta, koiraeläimet ovat jatkuvasti otsikoissa. Mutta onhan koiria paljon muitakin kuin susi kesyine versioineen. Koiraeläimiä on maailmassa peräti 37 lajia, ja niiden lisäksi tunnetaan lähes parisataa sukupuuttoon kuollutta (kuva: Frank Finnin maalaus vuodelta 1909).

Luin vastikään koiraeläinspesialistikaksikon Xiaoming Wangin ja Richard Tedfordin kirjaa Dogs: Their Fossil Relatives & Evolutionary History. Vaikka tiesin sentään jotain koiraeläimistä aiemminkin, kirja aiheutti ahaa-elämyksiä melkein joka sivulla. Opin, että koirien tassujen rakenne liittyy olennaisesti siihen, miksi suuret koiraeläimet ovat väistämättä laumaeläimiä. Aasiassa elää sudenkokoinen koiraeläin, josta harva on koskaan kuullutkaan, ja Pohjois-Amerikassa vaelsi muinoin luita murskaava koira, joka näytti karhun kokoiselta rottwailerilta. Lue lisää »

Sata vuotta Marthasta

martha_muuttokyyhky_ville_sinkkonenJuuri tätä julkaistessa tulee kuluneeksi sata vuotta Martha-nimisen linnun kuolemasta. 29-vuotiaana kuolleella Marthalla oli siro olemus, vahvat siivet ja kauniin helmenharmaan ja punertavan kirjava höyhenys. Se oli muuttokyyhky, lajinsa viimeinen.

Sata vuotta aiemmin muuttokyyhky oli planeetan runsaslukuisin lintu. Kaikista ihmisen hävittämistä lajeista juuri muuttokyyhkyn (Ectopistes migratorius) tapaus tuntuu kaikkein epätodellisimmalta. Se ei kertakaikkiaan voi olla mahdollinen, mutta silti se tapahtui. (kuva: Ville Sinkkonen) Lue lisää »

capromeryx minor pleistocene pronghorn

Pohjoisamerikkalaisessa hanka-antiloopissa (Antilocapra americana) on monenlaista outoa. Näyttää siltä kuin toimikunta olisi koonnut sen antiloopin, vuohen ja kauriin osista. Se on uskomattoman nopea juoksija. Huippunopeudessa se häviää hieman gepardille, mutta on eläinkunnan ehdottomasti paras kestävyysjuoksija: sen on mitattu juosseen 11 kilometriä kymmenessä minuutissa! Teepä itse perässä.

Hanka-antiloopilla on 13 eri askellajia, joista yhdessä se ottaa yli seitsemän metrin askelia (eikä se ole iso eläin: hanka-antilooppi painaa aikuisena suunnilleen saman verran kuin minä). Vaikka seitsemän metrin harppausta on vaikea olla pitämättä hyppäämisenä, hanka-antiloopit ovat kuuluisia haluttomuudestaan hypätä minkäänlaisten esteiden yli. Lammaslaidunten aidatkin ne tapaavat alittaa.

Kaikkein kummallisinta taitaa kuitenkin olla se, ettei hanka-antilooppi suinkaan ole antilooppi*. Ei sinne päinkään. Se on läheisintä sukua kirahville. Se on viimeinen eloonjäänyt vanhasta ja kummallisesta ryhmästä, johon on kuulunut niin suloisia pienoislajeja kuin ällistyttäviä sarvia.

(Aiheesta kiinnostuneille tiedoksi, että palaan tämän artikkelin lopussa taas kerran ihmettelemään nisäkäslajien suomenkielisiä nimiä.) Lue lisää »

1024px-Cèdre_du_Chélia_1_(Algeria)

Saharan laidalla on paikka, jossa leopardit ja gasellit elävät rinnakkain hillerien ja kauriiden kanssa. Hannibal sai sieltä sotanorsunsa ja roomalaiset karhuja ja leijonia Colosseumille. Atlasvuorilla sinnittelevät muistot Saharan vihreämmästä menneisyydestä ja ajasta, jolloin rehevä laakeripuumetsä peitti Välimeren seutua (kuva: Vikoula5/Wikimedia Commons. Kuvattu Chéliassa, Algeriassa, usko pois). Lue lisää »

leaellynasaura väriKauas on ehditty niistä ajoista, jolloin dinosaurukset kuvattiin höyryävän kuumassa tropiikissa seikkailevina vaihtolämpöisinä matelijoina. Vaikka ilmasto mesotsooisella maailmankaudella oli nykyistä lämpimämpi, ei se suinkaan tarkoita navalta navalle ulottuvaa tropiikkia. Napapiirien tuntumassa molemmin puolin palloa oli viileää – ja siellä eli dinosauruksia.

Australian eteläosat eivät nykypäivänä ole parhaalla tahdollakaan kovin viileitä seutuja, mutta jurakaudelta alkaen Australia teki yhdessä Antarktiksen kanssa lenkin etelänavan kautta. Antarktis jäi sinne, kun taas Australia läksi pohjoiseen kohti uusia seikkailuja. Se puskee edelleen pohjoiseen päin Kaakkois-Aasiaa kolmen sentin vuosivauhdilla.

Vielä 106 miljoonaa vuotta sitten noin kolmannes Australiasta sijaitsi eteläisen napapiirin kylmemmällä puolella. Aivan maan eteläkärjessä sijaitsi matala alankoseutu, mutainen jokien halkoma tulvatasanko, joka kesäisin kylpi keskiyön auringossa ja talvisin kärsi pitkästä kaamoksesta.

Ilmasto tällä seudulla oli varmasti nykyajan lapsen silmissä outo. Vaikka talvet olivat pitkiä ja pimeitä, ne eivät tuoneet mukanaan paukkupakkasia. Kylmä kyllä oli, ja vähintään ajoittain lunta ja pakkasta, mutta ihan Utsjoen, saati Alaskan, lämpötiloista ei sentään voida puhua.

Ja tulvatasangolla eli dinosauruksia, joiden luita säilyi jokien huuhtomassa mudassa. Nykyään paikka tunnetaan nimellä Dinosaur Cove. Sieltä ja parista hieman vanhemmasta fossiilikerrostumasta on löydetty kelpo valikoima arktisia (tai siis antarktisia) dinosauruksia, joista epäilemättä hurmaavin on kuvassa esiintyvä Leaellynasaura amicagraphica.

Leaellynasaura oli pieni ja siro kasvinsyöjädinosaurus, luuharjoin koristautuneiden hadrosaurien varhainen serkku. Sillä oli vikkelät jalat ja epätavallisen suuret silmät, jotka auttoivat näkemään kaamoksen pimeydessä. Se vaikuttaa eräänlaiselta dinosaurusmaailman kauriilta. Leaellynasauran silmiinpistävin piirre taisi kuitenkin olla häntä, joka oli – suoraan sanoen – koominen. Eläimen koko pituudesta kolme neljäsosaa oli pelkkää häntää.

Hännän on ehdotettu olleen eräänlainen kaulahuivi, jonka otus saattoi kietoa ympärilleen kylminä öinä. Lisäksi korkealla huitova häntä on voinut toimia merkkinä lajitovereille. Sovelsin tässä kenties tylsintä ja ilmiselvintä mahdollista tapaa piirtää Leaellynasaura: annoin sille valkoisen talvipuvun kuin riekolla ja hännänpäähän tumman kuvion, joka olisi voinut toimia signaalina lajitovereille ja hämätä pedot haukkaamaan eläimen väärää päätä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEi liene toista niin aliarvostettua lintua kuin kesytetty ja jälleen hylätty kalliokyyhky, pulu. Se on niin tuttu, tavallinen ja runsaslukuinen, että harva tulee edes katsoneeksi kauniin metallinhohtoisia höyheniä tai ajatelleeksi, miten tämä subtrooppisten seutujen lintu oikein on Suomeen päätynyt.

”Siivekäs rotta” on mielenkiintoinen ja vivahteikasta elämää elävä, huomattavan älykäs lintu, jonka sopeutuvuutta voi vain ihailla. Se pariutuu eliniäkseen, ruokkii poikasiaan kuuluisalla linnunmaidolla ja osaa kotiin pitkienkin matkojen takaa. Ihmiskunnalle se on viime kymmenen tuhannen vuoden aikana ehtinyt tehdä sen mittakaavan palveluksia, etteivät kyyhkyjen toisessa maailmansodassa ansaitsemat 32 urhoollisuusmitalia ja sotaveteraaneille veistetyt pikkuruiset jalkaproteesit riitä edes alkuun sen korvaamiseksi.

Olen jo pidemmän aikaa hautonut kesykyyhkystä kirjoittamista. Ilmeisesti niistä ehti kertyä turhankin paljon sanottavaa, mutta tässä se nyt on kaikkine sivurönsyineen: Planeetanihmeiden suuri Kaikki puluista -kooste.

Lue lisää »

megapiranha3B-luokan hirviöelokuvat ovat ihan oma ja erikoislaatuinen viihteen lajinsa. On jättiläiskäärmeitä, esihistoriallisia krokotiileja, lentäviä haita ja suunnattomia tappajapiraijoja. Otusten mielikuvituksellisuudelle vetää vertoja vain elokuvien tyrmistyttävän huono laatu.

Vuonna 2010 ilmestyneessä Mega Piranha -elokuvassa parvi geneettisesti muokattuja tappajapiraijoja karkaa Venezuelasta ja matkaa Floridaan hotkien parempiin suihin kaikkea ihmisistä ydinsukellusveneisiin, ja tietenkin helikoptereihin. Lopulta ne syövät toinen toisensa. Vaikka elokuvan juoni ei ehkä ole logiikan riemuvoitto, on siinä vinha perä: eläin nimeltä Megapiranha on todella ollut olemassa, ja se on ollut todella pelottava eläin. Lue lisää »

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 53 muun seuraajan joukkoon