Kannibaalisikiöitä ja muita lisääntymisbiologian ihmeitä

Kirjoitin viimeksi eläinkunnan kummallisista tavoista auttaa poikasia, ja jatkan nyt aiheen toiseen puoleen. Kun poikaset ovat turvassa ja hyvin vartioituina, niille on hankittava ruokaa. Ihmisäidit antavat jälkikasvulleen ravintoa ensin omasta verenkierrostaan istukan kautta, ja synnytyksen jälkeen valuttamalla ravinteikasta nestettä erikoistuneista hikirauhasista, mutta se ei ole suinkaan ainoa tapa ratkaista ongelma.

Biologian kouluopetuksessa ja muuallakin saa kuulla, kuinka erinomaisen ainutlaatuinen nisäkkäiden istukan ja imettämisen yhdistelmä on verrattuna “alkeellisempiin” eläimiin, jotka munivat ruskuaispussiksi kutsutulla ravintovarastolla varustettuja munia. Jos ne ruokkivat poikasiaan, ne joutuvat tekemään sen lintujen tapaan hankalasti kantaen ruokaa suussaan tai mahassaan.

Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa. Eläinkunnasta tavataan toinen toistaan mielikuvituksellisempia tapoja tarjota poikasille ravintoa – emon ihon syömisestä kohdunsisäiseen kannibalismiin. Ei istukkakaan ole varsinaisesti ainutlaatuinen keksintö.

Hautova pyton, piilotettu sammakonkutu

Tarkoituksenani oli kirjoittaa Meten ehdotuksesta artikkeli eläinten erilaisista tavoista huolehtia jälkikasvustaan, mutta aihe osoittautui niin monimuotoiseksi, että se levisi käsiin, ja tulossa on kahden tai kolmen artikkelin sarja. Aloitan joka tapauksessa yksinkertaisesta munien tai poikasten suojelusta ja vartioinnista. Tai yksinkertaiseksihan sitä luulisi (kuva: hautova kalliopyton Tropicariossa Helsingissä/Wikipedia).

Eläinkunnan mutkattomin, ja luultavasti myös vanhin tapa lisääntyä on umpimähkäisesti ripotella suuri määrä munia tai sukusoluja ympäriinsä, ja toivoa, että joku niistä selviää. Tämän strategian ääripäätä edustaa kummallinen möhkäkala (Mola mola), joka saattaa laskea satoja miljoonia mätimunia – vuodessa! Joskus laatu on kuitenkin määrää arvokkaampaa. Jälkikasvun lukumäärän ja yksittäiseen poikaseen käytetyn vaivan välillä on herkkä tasapaino, joka voi erilaisilla eläimillä asettua hyvinkin eri paikkaan. Yksinkertaisin tapa auttaa on antaa kullekin poikaselle enemmän eväitä elämään. Munassa voi tulla mukana suurempi ravintovarasto, poikanen kuoriutuu nopeammin tai on kuoriutuessaan isompi.

Näitä konsteja käyttääkin suuri määrä eläimiä, mutta luonto ei tietenkään tyytynyt pelkästään ilmiselviin ratkaisuihin. Eläinten maailmasta löytyy toinen toistaan käsittämättömämpiä tapoja auttaa poikasia aina kohdunsisäisestä kannibalismista herttaisiin auttaviin täteihin ja setiin.

Tässä artikkelissa jätän nisäkkäät ja enimmäkseen linnutkin jotensakin olemattomalle huomiolle, koska niiden monimutkainen poikastenhoito on jo yleisessä tiedossa. Yllätyksiä löytyy sen sijaan tavallisesti kylminä ja piittaamattomina pidetyistä eläinryhmistä, kaloista aina taskurapuihin saakka.

Jättimatelijoita ja kummajaisia saarilla

Galapagossaarten eläimistöön kuuluu joukko maailman mielikuvituksellisimpia matelijoita: sukeltavia merileguaaneja, 200-kiloisia kilpikonnia ja vaaleanpunaisia maaleguaaneja. Sammakkoeläimiä siellä ei ole lainkaan. Saariston luonto ei selvästikään ole kopio lähimmän rannikon, Kolumbian luonnosta. Lajeja on paljon vähemmän, mutta niistä vain harvaa tavataan missään muualla maailmassa, ja monien elintavat ovat aivan erilaiset kuin lähimpien mannersukulaistensa. Mikä tekee saarista ja niiden eläimistä niin erityisiä?

Tämä artikkeli on julkaistu pidempänä versiona ja täydellisen lähdeluettelon kera Herpetomanian numerossa 3/2011. Kuva: Putneymark/Wikimedia Commons.

Ihmisen parhaat ystävät

Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.

Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?

Museon uumenissa: pussihukkia, kvesaaleja ja hyttysiä

Pidän luonnontieteellisistä museoista, mutta vähäisen kaupunkimatkailuhistoriani vuoksi kokemukseni niistä ovat lievästi sanoen rajalliset. Tukholman Naturhistoriska riksmuseet oli kaiken kaikkiaan kolmas luonnontieteellinen museo, jossa olen päässyt käymään: kaksi muuta ovat Helsingin vastine ja Jyväskylän pikkuruinen Luontomuseo.

Olin siis oikeaoppisen häkeltynyt ja innostunut käynnistäni. Ensinnäkään museo ei ole talo vaan linna. Edes Tukholman kuninkaanlinna ei ole kovin paljon luonnontieteellistä museota komeampi. Toisekseen, se on erinomaisesti suunniteltu ja kaikkea, mitä luonnontieteellisen museon pitääkin olla. Siitä päätellen, että halleissa kierrelleet lukuisat eri-ikäiset koululaisryhmät olivat näköjään yhtä innoissaan kuin minä, näyttää myös eri kohderyhmien huomioon ottaminen onnistuneen.

Outojen olentojen paraati

Tämän joulun kirjakauppojen tarjontaan kuului jälleen ilahduttava kokoelma tiedekirjoja: mukana olivat suomalaisista suurista nimistä esimerkiksi Jussi Viitalan silmiä avaava Älykäs eläin ja Juha Valsteen Nisäkkäät Suomen luonnossa. Hauskan tiedekirjan virkaa hoitivat tänä vuonna saksalaisen Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja ja Sir Pilkington-Smythen Omituisten otusten ensyklopedia. Molemmat teokset osoittautuivat perin viihdyttäväksi luettavaksi ja tarkemman esittelyn arvoisiksi nyt tuoreessa muistissa ollessaan.

Kalat matkalla maalle

Vuonna 1860 Charles Darwin lisäsi ystävälleen Charles Lyellille lähettämäänsä kirjeeseen loppuhuomautuksen:

P.S. OUR ancestor was an animal which breathed water, had a swim bladder, a great swimming tail, an imperfect skull, an undoubtedly was a hermaphrodite! Here is a pleasant genealogy for mankind.

Tapansa mukaan Darwin osoittautui kaukokatseiseksi. Tuohon aikaan ei vielä tunnettu yhtäkään fossiilista kalojen ja maaeläinten välimuotoa, vaikka keuhkokaloja olikin jo tuotu eksoottisista maista hämmentämään tutkijoita. Oikeastaan fossiilisten kalasammakoiden tutkimuksessa on päästy vauhtiin vasta 1990-luvulta alkaen, mutta sen jälkeen kehitys onkin ollut huimaa, ja lähes 400 miljoonan vuoden takaisilla esi-isillämme on ollut suomuisissa taskuissaan melkoisia yllätyksiä.

Ennen kaikkea voimme kuitenkin lisätä Darwinin ennustukseen, että esi-isämme oli metrin mittainen liejussa ryömivä eläin, jonka kita oli vessanpöntön muotoinen ja täynnä teräviä hampaita. Siinäpä vasta ylevä historia.

Tämä artikkeli oli Meten toive vuosipäivähaasteen ajoilta, vaikka ilmestyykin päivän verran väärän vuoden puolella.

Trooppista Tukholmaa, jälleen

Viimeviikkoisella Tukholman-matkalla tuli taas nähtyä koko joukko mielenkiintoisia eläimiä, niin eläviä kuin kuolleitakin. Perhostalon ja Skansen Akvarietin lisäksi tuli nähtyä Skansenin pohjoismaisia eläimiä esittelevä eläintarha, Tukholman luonnontieteellinen museo ja Ruotsin suurin akvaarioliike Akvarielagret. Tässä artikkelissa harhailen jokseenkin päämäärättömästi valokuvakansioiden läpi ja esittelen mielenkiintoisimpia näkyjä ja hätkähdyttävämpiä harvinaisuuksia matkan varrelta.

Länsinaapuria tutkimaan

Lähden tänään kohti Tukholmaa ja viivyn muutaman päivän. Edellisellä retkellä vajaat kaksi vuotta sitten nähdyt Skansenin akvaario ja perhostalo tulevat luultavasti katsastettua uudemman kerran, ja vierailulistalla on ihan uusiakin luonnontieteellisiä kohteita. Matkakertomus ja kuvia siis tulossa ensi viikolla. Nähdään!

Arktisen Eedenin hevoset

Esihistorialliset eläimet tuntuvat usein vain hieman taruolentoja todellisemmilta. Pelkistä tummuneista luista ja kiveen litistyneistä fossiileista on vaikea luoda mielessään elävää eläintä. Kuinka se liikkui? Minkä värinen se oli? Miten se käyttäytyi?

Viime vuosina on löydetty yhä enemmän upeasti säilyneitä dinosaurusten fossiileja ja opittu jäljittämään niistä jopa värien jäänteitä. Silti elävimmän ikkunan menneisyyteen tarjoaa pleistoseenikauden steppitundran megafauna, jonka esi-isämme kymmeniä tuhansia vuosia sitten ikuistivat hätkähdyttävän taitaviin luolamaalauksiin. Maalaukset eivät kerro vain sitä, miltä eläimet näyttivät, vaan myös, kuinka ihmiset ne kokivat: Pech Merlen luolan mammutti ei ole ainoastaan karvainen elefantti, vaan valtava, hirviömäinen ja käsinkosketeltavan pelottava olento. Maalauksissa eläinten epäolennaisina pidetyt osat, kuten jalat tai silmät, saatetaan jättää pois tai kuvata nopeilla, huolimattomilla vedoilla, kun taas elävyys ja liikkeen tuntu saavat katsojan vielä nykyäänkin tuntemaan, että eläin astuu minä hetkenä hyvänsä ulos kalliosta.

Luolamaalauksissa säilynyt tieto on alkanut kietoutua yhteen jäätyneinä säilyneiden kokonaisten eläinten ja muinaisen DNA:n analysoinnin kanssa. Tuloksena on – kirjaimellisesti – värikäs kuva kauan sitten kadonneesta maailmasta. Muinaiset eurooppalaiset elivät rinnakkain punaisten ja mustien mammuttien, monenväristen villihevosten, kyttyräselkäisten irlanninhirvien ja punapäisten neandertalilaisten kanssa.