Feeds:
Artikkelit
Kommentit

9718252329_1680f0cc82_bHyvin harvat eläimet saavat minussa aikaan kammon, pelon tai inhon reaktioita. Pidän hämähäkeistä, rotista, käärmeistä ja muista tavanomaisista inhokeista. Torakatkin ovat sympaattisia olentoja, eikä 80-kiloisen tanskandoggin yritys napata pipo päästäni suuremmin hetkauttanut. Kerran kohtasin susia yksin keskellä yötä, eikä mieleenikään tullut pelätä*.

Muutama kylmiä väreitä aiheuttava poikkeus yleiseen suopeuteeni kuitenkin on, ja niistä yksi ovat merilukit. Irrationaalista kyllä: merilukit ovat (enimmäkseen) pikkuruisia, ihmisille täysin vaarattomia, enkä ole koskaan edes nähnyt sellaista kuin kuvissa ja luontodokumenteissa. Mutta jotain perin juurin kammottavaa niissä on (kuva: Ocean Networks Canada (CSSF/NEPTUNE)/Flickr).

Pohdittuani aikani merilukkeja ja muita kammotuksia tulin siihen tulokseen, että kammoan eläimiä, jotka eivät näytä mahdollisilta. Kylmiä väreitä aiheuttavat otukset, joista näyttää puuttuvan eläimelle elintärkeitä osia, mutta jotka silti kävelevät eteenpäin kuin zombit. Niissä on jotain samaa kuin elokuvahirviöissä, jotka pilkotaan palasiksi, mutta niiden irrotetut ruumiinosat jatkavat itsepintaisesti matkaa. Todennäköisesti jonkun kimppuun käydäkseen.

Merilukkien tapauksessa puuttuvia osia ovat kaikki muu paitsi jalat. Merilukki näyttää aivan kirjaimellisesti olevan pelkkä nippu nivelikkäitä, vähän karvaisia koipia, jotka sattuvat kiinnittymään toisiinsa keskeltä. Koska tuntematon tiettävästi pelottaa eniten, tutkitaanpa vähän, millaisia eläimiä nämä jalkaniput oikein ovat. Lue lisää »

kottaraiset sturnus vulgaris maija karala

Minusta kaupunkiekologia on aina ollut kiehtovaa. Pohjimmiltaanhan kaupungit ovat vain yksi uusi elinympäristö, vaikka aika erikoinen sellainen. On mielenkiintoista, mitkä lajit sopeutuvat nopeimmin kaupunkielämään, alkavat sietää ihmistä naapurinaan tai suorastaan käyttävät meitä ihastuttavan röyhkeästi hyväkseen. Ilahdun joka kerta, kun saan vastaan tallustelevalta varikselta osakseni ylenkatseellisen silmäyksen sen sijaan, että se pyrähtäisi pakoon kuin villieläin maaseudulla.

Olen viime päivinä nauttinut pääkaupunkiseudun aurinkoisesta kevätsäästä seikkailemalla kameran kanssa Viikin luonnonsuojelualueella ja Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan ulkotarhoissa. Tässä siis tulos: keväisiä valokuvia ja tiedonmurusia kaupunkieläimistä.

Lue lisää »

teleoceras major nimi

Nebraskassa sijaitsevan Ashfall-kerrostuman kivissä on säilynyt yksityiskohtainen tarina muinaisesta murhenäytelmästä, joka tapahtui 12 miljoonaa vuotta sitten.

Paksu kerros puhdasta, kivettynyttä vulkaanista tuhkaa kätkee sisäänsä satoja kuolleita Teleoceras major -sarvikuonoja. Ne makaavat vieri vieressä täydellisesti säilyneinä luurankoina, joiden pienimmätkin luut ovat yhä paikoillaan – jopa niiden viimeisen aterian sisältämät ruohonsiemenet. Joukossa on raskaana olevia naaraita ja emoja poikasineen. Eläimet makaavat yhä kuolinasennoissaan, osa vatsallaan, osa kyljellään, moni poikasista emonsa nisän tuntumassa. Lue lisää »

podarcis_cretensisAiemmin kirjoittamani artikkeli eliöiden suomenkielisistä nimistä herätti melkoisesti keskustelua, eikä ihme, ovathan suomenkieliset nimet ajankohtainen ja ilmeisen suuria tunteita herättävä aihe. Helsingin Sanomatkin julkaisi äskettäin kokonaisen juttukokoelman nimistötoimikuntien toiminnasta.

Minäkin päätin nyt palata aiheeseen, kun ehdin tutustua tarkemmin matelijoiden ja sammakkoeläinten nimistötoimikunnan hiljattain julkaisemaan Euroopan herppien uuteen nimistöön. Tunteeni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset, mutta väittäisin sen olevan paljon onnistuneempi kuin nisäkkäiden nimistö (kuvan otus on muuten saanut nimekseen kreetanmuurisisilisko, Podarcis cretensis).

Sitä ennen tehdään vielä pieni uusintavisiitti nisäkkäiden maailmaan. Lue lisää »

322px-Bali_MynahVanheneminen on luonnonlaki – tai niinhän sitä luulisi. Oikeasti koko juttu on monimutkainen, sekava ja hämmentävä. Osa eliöistä vanhenee nopeammin, osa hitaammin. Osaan eivät vuodet näytä purevan lainkaan, ja toiset peräti vahvistuvat vanhetessaan. Miksi lampipolyyppi elää melkein ikuisesti, miekkavalaalla on vaihdevuodet eikä kirjosieppo koskaan näe vanhuutta? Evoluutiobiologeilla on vielä edessään aika urakka ikääntymisen biologian kummallisuuksien setvimisessä (kuva: Cburnett/Wikimedia Commons).

Kirjoitin ikääntymisen monimuotoisuudesta 2.3. julkaistussa Aamulehden Sunnuntailiitteessä. Tietenkään juttuun ei mahtunut kuin osa ikääntymisen biologian oudoista kiemuroista, joten päätin kirjoittaa blogiin eräänlaisen seuralaisjutun artikkelille. Koska olen ollut tolkuttoman kiireinen, juttu näkee päivänvalon vasta nyt – mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Lue lisää »

thylacosmilus atrox maija karala sapelipussikissa pienempi

Esihistoriallista Etelä-Amerikkaa hallitsi aikamoinen omituisten otusten kerho. Vielä plioseenikaudella (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten) manner kyyhötti ylhäisessä yksinäisyydessään valtameren eristämänä. Siellä eli häkellyttävä kokoelma eläimiä, jotka eivät juuri muistuta mitään nykyään elävää. Oli nopsajalkaisia maakrokotiileja, kärsällistä kamelia muistuttavia litopternejä, jättiläislaiskiaisia, -vyötiäisiä, suunnattomia haaskalintuja ja vielä suurempia lentokyvyttömiä petolintuja.

Paikallisia petoeläimen vastineita edustivat sparassodontit. Ne olivat nykyisten pussieläinten serkkuja, vaikka ei tiedetäkään, kantoivatko ne jälkikasvuaan pussissa. Niiden joukossa enemmän tai vähemmän näätämäisiä ja sivettieläinmäisiä, koiramaisia ja karhumaisia lajeja. Ylivoimaisesti kuuluisimpia ja oudoimpia olivat sapelihampaiset pussieläimet. Lue lisää »

tuulivoimalat

Keski-Suomen lintutieteellinen yhdistys järjesti viime viikolla tilaisuuden, jossa alan asiantuntijat kertoivat tuulivoimaloiden vaikutuksista lintuihin. Aihe on perin ajankohtainen, sillä tuulivoimaloita rakennetaan Suomessakin huimaa tahtia.  Yleisöksi Jyväskylän kaupunginkirjastolle oli kokoontunut ainakin lintuharrastajia, ympäristöalan ammattilaisia, tutkijoita ja biologianopiskelijoita.

Tuulivoimaloiden lapoihin epäonnekseen osuvat linnut ovat saaneet paljon huomiota ja aiheuttaneet kritiikkiä tuulivoimalahankkeita kohtaan. Tilaisuudessa selvisi paljon mielenkiintoista, kuten se, kuinka paljon ja millaisia lintuja lapoihin oikein kopsahtelee ja millaisia muita vaikutuksia tuulivoimaloilla on. Yhdessä vaiheessa puhujat ja yleisö päätyivät naureskelemaan yhteen ääneen sille, kuinka kertakaikkisen tyhmiä kanalinnut ovat. Lue lisää »

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 44 muun seuraajan joukkoon