Kadonneen maailman etsijät

Ikäpolveni keskuudessa lähes myyttisen maineen saavuttanut Jurassic Park -elokuva täytti juuri 20 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi se tupsahti myös uudelleen elokuvateattereihin 3D-versioksi muokattuna. Kuinkahan hyvin Jurassic Park on kestänyt ajan hammasta?

Pääsin ilokseni katsomaan leffan heti sen ensi-iltana, seuranani keitäs muitakaan kuin paleontologian opiskelijoita. Kerrankin en ollut se ainoa hörhö, jonka rasittavaa kommenttiraitaa dinosauruksista kukaan ei jaksa kuunnella. Oikein virkistävää.

Onnettaria ja fossiileja

Lupasin blogin 100 000. kävijää juhlistavassa postauksessa arpoa kommentoijien joukosta yhden, jonka piirrostoiveen toteutan. Lupauksesta on jo tuntuvasti pidempään kuin silloin lupaamani viikko, mutta tässä se vihdoin tulee. Selityksenä voin vedota siihen, että erinomaisen hauskaksi osoittautunut retki pääkaupunkiseudulle, paleontologian opiskelijoihin tutustuminen ja Korkeasaari olivat tehokkaita harhauttajia.

Arvonta toteutui kotikonstein pienillä valkoisilla lappusilla, joista kussakin oli yhden kommentoijan nimi tai nimimerkki. Nörttimäisen okkultismin tunnun lisäämiseksi suoritin arvonnan fossiilisen ammoniitin päällä, kuten kuvasta näkyy. Voittoisa arpa oli Mustavariksen, ja piirrostoiveena lepakko. Lepakko on siis tulossa. Hienoja ideoita oli kommenteissa niin monta, että suorastaan harmitti valita vain yksi, mutta vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja: kaikkea kivaa ei vain ehdi tehdä.

 

Oli tavattoman mielenkiintoista kuulla, kuinka monenlaista väkeä teitä onkaan. Opettajia ja lukiolaisia, lintuharrastajia ja luolaharrastajia, ammattikalastajia ja tietokoneen nakuttelijoita. Kiitokset siitä kaikille kommentoineille.

Ja pari jännittävää blogilinkkiäkin löytyi kommentoijien nimimerkkien takaa. Jos jäivät muutoin huomaamatta, niin tässä ne ovat: Morgenstjerne kertoo ammattikalastuksesta Pohjois-Norjassa, ja tuoreimmista artikkeleista löytyy muun muassa komeita kuvia aivan suunnattoman kokoisista arktisista kaloista. Elämää etelämantereella puolestaan kertoo häkkilinnuista mukaansatempaavalla innolla.

Blogi jatkaa elämäänsä. Seuraavaksi tehdään Jurassic Parkin 20-vuotisjuhlan ja 3D-version elokuvateattereihin tulon kunniaksi pieni silmäys tähän legendaan elokuvien joukossa – ja tietenkin sen takana olevaan tieteeseen.

Viikon outo eläin: kala kuivalla maalla

 

Tämä otus on ankeriasmonni (Channallabes apus), yksi Afrikan omituisimmista kaloista, ja se on jo paljon sanottu mantereesta, jolla on myös muun muassa keuhkollisia kaloja, lentäviä kaloja ja ylösalaisin uivia kaloja.

Ankeriasmonnilla on pitkänomainen, miltei nauhamainen ruumis, hyvin pienet silmät ja vahvat puremalihakset. Osalla yksilöistä on rintaevät, osalla niiden lisäksi vatsaevät ja osalla ei kumpiakaan: Afrikan ankeriasmonneilla on poikkeuksellisen paljon yksilöiden välistä vaihtelua sellaisissa luuston peruspiirteissä, jotka yleensä ovat riittävän yhtenäisiä toimiakseen luotettavina lajituntomerkkeinä.

Gabonin sademetsissä ankeriasmonneja voi kalastaa kaivamalla metsänpohjaan pienen kuopan, paljain käsin kaivettu pikku syvennys riittää. Siimanpätkään kiinnitetään koukku ja kastemato, ja sitten ryhdytään onkimaan maakuopasta kuin ainakin mielisairaalavitsin hahmot. Viimeistään kahdessakymmenessä minuutissa kala on koukussa. Toimenpide onnistuu yhtä hyvin kuivalla kaudella kuin sadekaudellakin.

Vaikuttaakin siltä, että ankeriasmonni viihtyy yhtä hyvin sekä vedessä, kuivalla maalla että maan alla. Sillä on poikkeuksellisen vahvat pään lihakset ja vahva kallo. Ne mahdollistavat voimakkaan pureman, mutta kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä miksi, sillä saaliseläimiään ne eivät murskaa. Ehkä se puree jotakin muuta jossakin elämänsä vaiheessa.

Ankeriasmonnit ovat huonosti tunnettuja ja elävät Afrikan syrjäseuduilla, mistä ei juuri tuoda akvaariokalojakaan. Oman akvaarioni ankeriasmonni ja lähisukuinen nauha-ankeriasmonni (Gymnallabes typus) on hankittu muutaman mutkan takaa varsin epätavallisin keinoin. Kotihoidokkeina ne ovat mutkattomia ja kaikin puolin kiitollisia otuksia. Haaveilen siitä, että voisin joskus perustaa niile paludaarion, jossa niille olisi tarjolla myös maata, jossa ryömiä ja kaivautua.

Syystä tai toisesta ankeriasmonneja on kuitenkin tutkittu häkellyttävän paljon: tutkimuksia voi lukea purentavoimasta ja sen mallintamisesta, evien määrän vaihtelusta, saalistusmekanismeista ja kyvystä ruokailla kuivalla maalla.

Sata tuhatta!

Planeetanihmeet saavutti eilen sadan tuhannen kävijän rajapyykin. Se on yhtä monta kuin Seychelleillä ja Naurulla on yhteensä asukkaita, ja suunnilleen saman verran kuin päässäni on hiuksia. Tai yhtä monta kuin maailmassa on piilevälajeja. Se on myös keskisuuren kekomuurahaisyhteisön pääluku ja maailman kirahvien yhteismäärä.

Merkkipäivän kunniaksi haluaisin tietää, keitä te lukijat oikein olette, muuta kuin lukuja tilastoissa ja oletettavasti samanhenkisiä ihmeellisten olentojen ihailijoita? Miksi luette Planeetanihmeitä, mikä blogissa on hyvää ja mitä voisi tehdä paremmin? Kertokaa kommenteissa.

Sekä motivaation kasvattamiseksi että omaksi ilokseni yksi satunnaisesti valittu vastaaja saa palkinnoksi piirroksen valitsemastaan eläimestä. Otus voi olla elävä tai sukupuuttoon kuollut, myyttinen tai vaikka hypoteettinen. Lisää eläimesi kommentin loppuun, niin pääsen näkemään, mitä kaikkea keksitte. Arvon joukosta piirrettävän otuksen tasan viikon päästä.

Kuvassa esiintyy äärimmäisen karismaattinen emu (Dromaius novaehollandiae), ihan vain koska en ole aiemmin saanut tekosyytä julkaista tätä kuvaa.

Viikon outo eläin: kärsäkäs sarviniekka

Hirvi on suomalaisille niin itsestäänselvä eläin, että harvoin tajuaa, kuinka omituinen se oikeastaan on. Hirven kyömynenä on kaikille tuttu, mutta kuinka moni on tullut ajatelleeksi, että se on itse asiassa kärsä? Lihaksikas, pehmeä nenänpää on rakenteeltaan samantapainen kuin tapiirien, ja onpa sitä verrattu jopa norsun kärsään.

Voi olla, että hirven suuret, kääntyvät sieraimet antavat sille eräänlaisen stereohajuaistin, jonka avulla se voi päätään kääntämättä aistia hajujen tulosuunnan. Nenä on kuitenkin tarpeettoman monimutkainen laitos tähänkin tarkoitukseen: sierainten sisällä on valtava määrä rustoja, monimutkaisia lihaksia ja pehmeitä rasvatyynyjä, jotka ovat muilla hirvieläimillä paljon pienemmät tai puuttuvat kokonaan. Todennäköisimmin niiden tehtävä on sulkea sieraimet, kun hirvi sukeltaa.

Niin, hirveäkin voisi hieman kaunistellen kutsua vesieläimeksi, etenkin sen pohjoisamerikkalaisia alalajeja. Meikäläinenkin hirvi kyllä syö kesäisin mieluusti vesikasveja, ja tässä puuhassa usein upottaa kärsänsä veden alle, mutta Pohjois-Amerikan hirvet ovat tehneet siitä taiteenlajin. Ne eivät kesäisin juuri koskaan poistu vesien läheisyydestä, saattavatpa sukeltaa jopa viiden metrin syvyyteen kasvien perässä.

Hirven erikoinen nenä suljettavine sieraimineen siis mahdollistaa vesikasvien syömisen, eikä sillä siinä puuhassa juuri ole kilpailijoita. Tämä keksintö on hirvieläinten joukossa melko lailla ainutlaatuinen, ja evoluution aikaskaalassa hyvin nuori: nykyisenkaltainen hirvi ilmestyy fossiiliaineistoon vasta alle sata tuhatta vuotta sitten, ja sitä edeltäneillä Cervalces-suvun lajeilla (varsin kirjaimellisesti “peurahirviä”, näyttiväthän ne peuran ja hirven välimuodoilta) ei vastaavaa nenää ollut. Ehkä hirvi onkin uuden sukeltavien sorkkaeläinten sukuhaaran kantaisä.

Kiitokset ideasta tähän outoon eläimeen menevät Riverianalle, joka viattomasti kysyi, meneekö hirven nenään vettä kun se syö vesikasveja. Tärkeimpänä lähteenä toimi Cliffordin & Witmerin (2004) artikkeli. Witmerin laboratorio Ohion yliopistossa on kuuluisa erilaisista päiden anatomiaa käsittelevistä tutkimuksistaan, joista monien tulokset ovat saatavilla upeina kuvina tai videoina. Klikkaa linkkiä, jos haluat nähdä vaikkapa interaktiivisen läpinäkyvän strutsinpään.

Eläinten kuninkaan ylväs historia

Kuulin joskus sanottavan, että susi olisi ihmisen jälkeen maailman menestynein nisäkäs, jos menestys mitataan elinalueen laajuutena. Nykypäivänä asianlaita taitaa ollakin näin, joskin ihmisen seuralaislajit, kuten isorotta ja varpunen, taitavat voittaa sudenkin.

Ennen ihmisen maailmanvalloitusta tilanne oli toinen: eläinten kuninkaan titteliä hallitsi itseoikeutetusti leijona. Vielä viisitoista tuhatta vuotta sitten se oli kaikkien aikojen laajimmalle levinnyt nisäkäs. Ei tarkkaan tiedetä, kuinka leijonasta tuli maailman ainoa laumoissa elävä kissaeläin, mutta selvästikin se oli hyvä idea (kuva: Nevit Dilmen /Wikimedia Commons)

Viikon outo eläin: sapelihammashirvi

Koska sapelihampaiset miniatyyrisorkkaeläimet kertakaikkiaan ovat liian jännittäviä ohitettavaksi vain yhdellä käsittelyllä. Tämä tässä on myskihirvi (Moschus moschiferus), se sama eläin, josta saadaan parfyymeissä käytettyä myskiä. Urospuolisen myskihirven takamuksissa sijaitsevissa rauhasissa on keskimäärin vajaat kolmekymmentä grammaa tätä miehekkään tuoksuista ainetta, joka myskihirven epäonneksi lienee yksi maailman kalleimmista eläinperäisistä tuotteista. Mustassa pörssissä luonnonmyskistä maksetaan kymmeniä tuhansia dollareita kilolta.

Useimmista miniatyyrisorkkaeläimistä poiketen myskihirvi ei ole tropiikin metsien asukas. Sen voi tavata Siperiasta tai Mongoliasta, missä se syö pääasiassa jäkälää. Kyllä, jäkälää.

Myskihirvi on pääasiassa öisin hiiviskelevä yksineläjä, mutta samassa naapurustossa asuvat yksilöt käyvät ulostamassa yhteisiin kasoihin, joita nuuhkimalla ne pysyvät perillä toistensa edesottamuksista. Myskihirvi kasvaa suunnilleen suomenpystykorvan kokoiseksi, mutta sillä tuntuu olevan paljon suuremman otuksen elämänkierto: naaras saa kerrallaan yhden tai kaksi vasaa kuuden kuukauden raskauden jälkeen, ja ainakin vankeudessa myskihirvi voi elää 20 vuotta.

Nimestään ja ulkonäöstään huolimatta myskihirvet eivät ole hirvieläimiä tai edes mitään sinne päin, vaan vaikuttaisivat olevan läheisempää sukua nautaeläimille. Ne eivät ole läheistä sukua edellisen artikkelin kääpiökauriille eivätkä samannäköiselle kiinalaiselle vesikauriille (eivätkä nämä keskenään yhtään sen enempää). Dikdikantiloopit, sukeltaja-antiloopit ja pudut ovat vielä aivan omia ryhmiään.  Mukavan yksinkertaista.

Arkivella on myskihirven elintavoista ja suojelusta pitkä ja yksityiskohtainen artikkeli. Ja mainioita valokuvia myös. Lajilla on jopa lyhykäinen suomenkielinen Wikipedia-artikkeli, johon kuuluu ällistyttäviä kuvia kallosta torahampaineen.